DX7
Leimatut

Intro

Mikä syy olikaan, tunsin levottomuutta. Epävarmuus oli kaivellut sisälläni koko aamun. En ollut täysin saanut kiinni, mistä se johtui. Johtuiko se eilisillasta vai oliko se vain tämä tavanomainen ailahteleva epävarmuuden tunteeni. Päätin kytkeä itseni Järjestelmään. Järjestelmä auttaisi.

Nollat ja ykköset. Sen verran tiesin Järjestelmästä. Se koostui valtavasta verkosta tietokoneita, joiden tarkoitus oli laskea ja luoda selkeys aivoissa, hermoverkostoissa ja kehossani oleville tapahtumille. Tunteiksi tai tuntemuksiksi niitä voisi kuvata myös. Minulle tämä oli epäselvää ja monimutkaista. Luotin Järjestelmään. Tunsin takaraivossa lämpimän aallon, kun sähköyhteys muodostui terminaalin ja aivojeni välillä. Painoin käynnistyspainiketta. Silmissäni pimeni.

Viesti

Takaisin kadulla. Tehtävänanto oli minulle harvinaisen selvä. Yhteiskunnassa liikkui Muistajia ja minun tuli löytää heidät. Vuosi on 2042. Helsinki. Itä-Skandinavian osavaltion pääkaupunki. Ammatiltani olen etsivä. Se titteli sopii minulle hyvin, kun joskus koen tarvetta kertoa jotain itsestäni. Muuta ei ole tarvetta tietää.

Sade tuli vaakatasossa, kun astelin pitkin Mannerheimintietä. Vastaantulijoiden ilmeistä näki selvästi, ettei viemäriveden ja tulvaveden löyhkään voinut tottua. Suihkautin nenäsumutetta, joka tehokkaasti blokkasi ällöttävän hajun, mutta takanielussa maistoin sen edelleen ja yritin parhaani keskittyä muuhun. Keskusta näytti autioituneelta. Vedenpinnan nousun jälkeen asuminen entisen keskustan alueella oli muuttunut hankalaksi ja työssäkäyvät olivat muuttaneet sisämaahan. Suuren maahanmuuton jälkeen vanhat arvotalot olivat saaneet uudet asukkaat. Ilmastonmuutosta pakenevat köyhät ja epätoivoiset. He olivat vallanneet tilat ja sähkökatkosten vuoksi siellä täällä näkyi ihmisiä lämmittelemässä tulien äärellä. Kulkukoirat, kissat ja rotat hävisivät katukuvasta äskettäin. Pohdin mielessäni minne kaikki eläimet ovat kadonneet. Korppi lensi taivaanrannassa. Olin aikoja sitten tottunut siihen, ettei minulla ole yksityisyyttä. Ajatukseni kulkeutui Järjestelmään jopa nukkuessani. En ole vapaa, linnut ovat. Eilinen yö oli mennyt valvoessa ja muistot viinahuuruisen sekavia.

“DX7, etsivä ilmoittaudun Järjestelmään” Ajattelin mielessäni ja sain välittömästi langattoman yhteyden. “Eilisilta oli rankka ja tarvitsen apua muistojeni kasaamiseen.” Päätäni kolotti kummallisesti.

“Olen melko varma, että kohtasin yhden Muistajista ja minulla on myös ajatus siitä missä hän voisi olla.” Pohdiskelin samalla paikkoja joissa olin käynyt ja hymähdin muistellessani strippipaikkojen häikäiseviä neonvaloja.

“Järjestelmävalvoja täällä. Rekisteröin ajatuksesi selvästi. Lähin terminaali sijaitsee Aurorankadun sisäänkäynnillä, joten tule sinne. Idästä tulevaa verkkohäirintää on ollut tällä viikolla erityisen paljon ja joudun ottamaan tiedon talteen manuaalisesti. Otetaan tämä varman päälle. En halua, että mitään tärkeää jää huomaamatta.”

“Ok, minulla kestää hetki. Olen jalan.”

Sytytin tupakan ja lähdin kävelemään.

Muisto eilisestä

Aurorankadun terminaali sijaitsi vanhan sairaalarakennuksen sisäpihalla. Aikoinaan sairaalan seinien sisällä hoidettiin heikkomielisiä, nyt rakennukset oli muutettu konehuoneiksi Järjestelmää ylläpitäville valtaville tietokoneille. Sisäpihalla oli autiota, mutta DX7 tunsi selvästi että hänen liikkeitään seurattiin. Korviin kantautui tietokoneita jäähdyttävän tuulettimen vaimea humina. Konehuoneiden ikkunoista kajasti hehkuva valo.

Terminaali oli puhelinkoppimainen tila. Lasikoppi, jossa oli päätä varten muotoiltu pidike seinässä ja pidikkeessä elektrodit. Kiinnittyminen oli tehty mahdollisimman helpoksi. Takaraivo asetettiin pidikkeen päälle ja samalla seinästä avautui kannattelevat muoviset käsipitimet jotka kannattelivat terminaaliin kiinnittynyttä. Tämä oli tärkeää sillä kiinnittyminen automaattisesti katkaisi tietoisuuden ja samalla tahdonalaisen kontrollin lihaksiin. DX7 kiinnitti itsensä, jonka jälkeen hänen silmissään sumeni ja keho muuttui veltoksi lihaskontrollin kadotessa.

“Noniin. Avaan yhteyden ja tarkastelen muistoasi.”

Järjestelmänvalvojan nimi on Tracy. He olivat tehneet yhteistyötä niin pitkään kuin DX7 muisti. Tracyyn hän luotti ja joskus tuntui, että heidän välillään oli jotain enemmänkin. Tracy osasi jollain kummallisella tavalla olla aidosti läsnä ja ymmärsi. Usein DX7:stä tuntui, että hän aidosti välitti.

“Anna mennä vaan. Tällä kertaa haluaisin olla tässä läsnä. Sopisiko? Minua häiritsee kun päätäni ronkitaan, enkä täysin ymmärrä mitä tapahtuu.”

“Käy hyvin. Muisto näyttää vahvalta. Näen vaaleanhiuksisen tytön. Ikä 20v. Tanssijan asuste päällä. Kokemus on vahvasti muistossasi. Vuorovaikutuksenne oli vahva. Huomaan, että hän on ohjaillut ajatuksiasi. Siitäkö epäily heräsi, että hän voisi olla Muistaja? Kohtaaminen on ollut lyhyt ja eilisiltaan on liittynyt muutakin. Jossain vaiheessa olet menettänyt hallintaasi hieman. Voi olla, että sinua on vedätetty, DX7. Muisto on hyvin repaleinen valitettavasti. Siihen on selvästi ulkopuolisen toimesta liitetty osia.”

“Siltä minusta myös tuntui. Halusin varmistaa olinko oikeilla jäljillä. Meninkö tässä harhaan?”

“Tietopankkimme ei tunnista tätä hahmoa, eikä geenipankkimmekaan luo yhteyttä aiempiin, jo tunnistettuihin Muistajiin. Jos sua kiinnostaa tarkemmin, etsimme henkilöä, jolla on geneettisessä taustassa poikkeavuutta. Kromosomi 17 nukleotidimuutos antaa usein jonkinlaista viitettä, että kyseessä on Muistaja. Tästä tytöstä saadusta geeninäytteestä en löydä poikkeavuutta. Mahdollisuus tottakai on, että hän on Muistaja ja soluja on muokattu Järjestelmän hämäykseksi. Mene ja tiedä.”

“Hyvä kun sait geeninäytteen analysoitua. Olin hieman maistissa, mutta yritin parhaani että koskettaisin häntä riittävästi. Ei siinä etteikö se olisi tuntunut hyvältä.”

“Tunnet sut ja tarpeesi hyvin, DX7. Olkapään ihosta ja hiusnäytteestä sain riittävästi materiaalia analyysiä varten. Hyvää työtä.”

“Okei. Se sitten siitä. Luulin et olen oikeilla jäljillä tässä. Tracy, voinko pyytää, et poistat hänet muistoistani? Minulla on ristiriitainen tunne tyttöä kohtaan.”

“En tee sitä vielä, hänestä voi olla meille hyötyä. Mutta, sulla on hommaa tehtävänä. Aikaa kuluu nopeasti. En haluaisi tätä liikaa korostaa. Helsingin alueella vapaana liikkuvien Muistajien määrä on meidän tietojen mukaan laskussa. Sun tehtävä on löytää viimeiset jäljellä olevat. Itä manipuloi heitä jatkuvasti ja houkuttelee luokseen. Se ei ole hyvä, meille eikä Muistajille. Ymmärrätkö? Tehtäväsi on tärkeä.”

“Sen olen huomannut. Sana kaduilla on, että tilanne on erityisen vaarallinen. Mitähän sille pojalle kuuluu, jonka löysin kuukausi sitten?”

“Hän voi hyvin. Siirsimme hänet pohjoiseen. Hän on turvassa ja kehittää mieltään. Uskon, että hän on kiitollinen sulle, DX7. Hän ei tule muistamaan sua, mut voit olla varma, että hän on nyt turvassa sun ansiosta.”

“Kiitti Tracy. Jatkan tästä. Irrotaudun.”

“Kiitti DX7. Jatketaan.”

Historia

Suuren sodan jälkeen ja sen aikana Muistajia oli pyritty kaappaamaan heidän erityislaatuisuutensa vuoksi. Muistajat kykenivät näkemään tulevaisuuteen. Miten he sen tekivät ei ollut niin yksiselitteistä, muttei kuitenkaan yliluonnollista. Muistajat, nimensä mukaisesti, kantoivat sisällään jotain mitä ihmiskunta oli jo kadottanut. Inhimillisyyden, luovuuden ja herkkyyden. He kykenivät aistimaan voimakkaasti ympäristöä ja ympäristön mahdollisia muutoksia. Tulevaisuuden ennustamiseen yksi Muistaja ei vielä kyennyt, mutta yhdessä keinoälyn laskentavoiman kanssa, suuri joukko synkronoituna loi verrattain tarkkoja skenaarioita mitä lähivuosina, päivinä tai jopa tunteina tulisi tapahtumaan.

Järjestelmä oli Muistajien ominaisuudesta riippuvainen. Keinoälyn ongelmana oli, että se kykeni luomaan tulevaisuuden vain epäluotettavasti aiemman tietomassan, jo jollain tavalla vinoutuneen tiedon, perusteella. Tämä tulevaisuuden ennuste oli väistämättä virheellinen ja johti siihen että suuri määrä resursseja kului yhteiskunnan valvontaan. Muistajilla oli kyky luoda poikkeavia ajatusratoja. Nämä ajatusradat syötettiin keinoälyyn ja tällöin laskentaan muodostui uusia tapahtumaskenaarioita. Muistajat olivat kyenneet yhdessä Järjestelmän kanssa esimerkiksi estämään rikoksia ennen kuin ne edes tapahtuivat, ohjaamaan maahanmuuttoa ja auttamaan poliittisissa ratkaisuissa.

Synnytysselektion vuoksi uusien syntyvien Muistajien määrä oli laskenut dramaattisesti ja oli edelleen laskussa. Vanhemmat eivät halunneet lasta, joka hyvin todennäköisesti olisi erityisen herkkä, hauras ja taipuvainen mielenterveysongelmiin. Jäljellä olevat Muistajat olivat täten erityisen arvokkaita. Lisäksi mitä nuorempana Muistaja löydettiin, sitä enemmän siitä oli hyötyä Järjestelmälle. Mieli oli vielä lapsuusiässä valpas ja oppivainen.

Helsingin alueella tunnistamattomia Muistajia oli jäljellä sormin laskettava määrä. DX7 oli löytänyt kolme. Ensimmäinen oli 8-vuotias poika. Toinen neljissäkymmenissä oleva kirvesmies ja kolmas parikymppinen lääkäriopiskelija. Löytämisen jälkeen heidät oli kaikki piilotettu Pohjoiseen. Itä etsi Muistajia kiivaasti ja kartoitti Helsingin aluetta erityisesti.

Kultti

“Mitä haluamme, saamme!” Raikui yksiääninen huuto temppelissä. Alttarin edessä seisoi pitkään kaapuun pukeutunut kaljupäinen mies tuhathenkisen yleisön edessä. Suuri osa yleisössä olijoista oli selvästi hurmiossa. “Maa on meidän! Järjestelmä tulee tuhota! Tuonpuoleinen palkitsee uhrautumisemme!”

“Mitä me haluamme?”
“Sotaa!”
“Mitä me tarvitsemme?”
“Sähköä!”
“Kuka on vastuussa?”
“Järjestelmä!”

“Olemme odottaneet pitkään hyljeksittyinä, mutta emme odota kauaa. Monet meistä ovat joutuneet pakenemaan sietämättömiä olosuhteita ja päätyneet tänne kauas Skandinaviaan. Yhtä epäonnea on seurannut toinen epäonni. Olette tulleet yhteiskuntaan, jota ohjaa keinoäly, järjestys ja ennaltamäärätty kontrolli. Teidän mahdollisuutenne kokea onnea ja elämää on heti ensikättelyssä torjuttu. Teillä ei ole paikkaa tässä yhteiskunnassa. Ei ainakaan nykyisen tilan vallitessa. Ja tähän on syypää löydettävissä. Yksi ja ainoa syypää. Järjestelmä. Järjestelmän toimintaa ylläpitää viheliäiset Muistajat, joista tärkeimpiä ovat Leimatut. He jotka ovat valaneet valan palvella Järjestelmää ja toteuttaa ennustuksiaan tulevaisuudesta. Kiitos heidän uskollisuutensa on Järjestelmä erittäin voimakas ja kykenee luomaan tulevaisuuden arvioita hyvin tarkkaan.

Meidän tehtävämme on löytää ja tappaa joka ikinen Leimattu. Viimeiseen mieheen, naiseen ja lapseen. Näin Järjestelmä tuhoutuu ja saamme vallan. Me, ihmiset ja Kultti, saamme vallan. Ikuisesti!“

Talonmies AT1

Sade piiskasi edelleen vasten kasvoja ja alati pyörivä tuuli pakotti DX7:n etsimään tuulensuojaa porttikongista. Kaupungin keskusta oli nykyään Pasila–Kalasatama-akseli. Se miten keskusta jakautui jengien välillä oli sitten toinen juttu. Kalasataman Pojat hallitsivat Etelä-Helsinkiä kokonaisuudessaan ja Pasilan Koirat pohjois-osaa. Huumekauppa rehotti ja jengit saivat merkittävän osan tuloistaan huumekaupasta. Toinen merkittävä tulonlähde oli identiteettivarkaudet ja kiristys.

DX7 kytkeytyi kuuntelemaan uutisia. Ajankohtaisena aiheena oli kaupungin kermaan kuuluvan Weather Bpoxin tyttären identiteettivarkaus. Tämä oli tapahtunut taitavasti ja huomaamatta. Vanhemmat eivät olleet ymmärtäneet, että tyttären avatarin esiintyminen sosiaalisessa mediassa olisi millään tavalla tavanomaisesta poikkeavaa, kunnes kiristyskirje oli lähetetty vanhanaikaiseen tapaan kirjeellä. Uutisissa esiintyi Weather Bpox.

“Maksamme mitä tahansa, että saamme Lindan identiteetin takaisin. Hänen some-avatarinsa suosio oli ylittänyt miljoonan fanin rajan juuri ja tätä varten olimme järjestäneet erityistapaamisen miljoonalle ensimmäiselle fanille. Olisimme kutsuneet hänet kartanollemme tutustumiskierrokselle. Tämän lisäksi tämä erityisfani olisi päässyt yhteisvideoon Lindan kanssa. Nyt kaikki on hukassa. Olemme epätoivoisia. Palauttakaa Lindan profiili. Pyydämme.”

Mitä turhuutta, DX7 pohdiskeli mielessään. Uutiset olivat yhdentekeviä. Samaa realitya 24/7. Ihmiset eivät muutu. Se turhautti, mutta samalla täytyi hyväksyä. Hänellä oli tärkeämpiä asioita tehtävänä. Kaupunki oli levoton. Sen aisti ihmisissä. Vuosia jatkunut toivottomuuden tunne tulevaisuudesta, ilmastonmuutoksesta ja elinkelpoisen maan hupenemisesta, oli tehnyt elämästä sietämätöntä. Helpoin keino oli kytkeä itsensä pois päältä. Joko turruttavaan realityyn tai huumeisiin. Huumeiden laillistuttua niitä käytti lähestulkoon jokainen. Vauvoista vaariin. Muotihuumeet vaihtelivat vuodenajan mukaan. Nyt oli syksy ja illat pimenivät. Pimeyttä vastaan taisteltiin piristävillä silmätippoina annosteltavilla verkkokalvoa stimuloivilla psykedeeleillä, jotka suoraan fotoreseptoreita aktivoimalla antoivat tunteen auringonvalosta. Huumeen euforinen vaikutus muutti ympäröivän näkökentän tunteeksi kuin olisi aurinkorannalla. Sun-spa-keskuksissa yhteisvaikutus oli maaginen ja niin lähellä kuin rantaloma voisi olla. Ei ihme, että ihmiset tätä toivoivat ja aktiivisesti käyttivät. Tuuli, sade ja pimeys. Kuka niitä oikeasti kaipasi.

“Luvaton lorvailu, luvaton lorvailu. Poistukaa alueelta PT134” Kuului kirkas robottimainen ääni.

DX7 kääntyi ympäri ja huomasi takanaan pienikokoisen, pienen ihmisen näköisen robotin, joka tuijotti tiukasti häntä.

“Identifioi itsesi ja kerro syysi, miksi olet täällä. Muutoin, poistu.”

“DX7, etsivä. Olen suorittamassa Järjestelmän tehtävää. Täysin luvallinen toimimaan ilman rajoituksia tässä osassa kaupunkia.” DX7 sanoi ja tuijotti robottia näköantureihin antaen näin mahdollisuuden lukea verkkokalvolta hänen ID-koodinsa.

“DX7, etsivä. Identifioitu. Lupa annettu.”

AT1, aluetarkkailurobotti, ensimmäinen versio. Uudemmat aluetarkkailurobotit olivat huomattavasti edistyneempiä, mutta tämä vanha versio oli jätetty partioimaan Kalasataman katuja ilmeisesti nostalgiasyistä. Robotti oli aseistamaton ja luonteeltaan naiivi. Aika lailla hyödytön toisin sanoen, mutta varmasti vanhemmalle väelle sympaattinen. Kuulemma robotin käyttäytymisessä oli jotain, joka muistutti vanhoista sci-fi-elokuvista. Se mitä tämä tarkoitti, ei DX7:lla ollut hajuakaan.

“Onko mitään ihmeellisempää tapahtunut?”

“AT1-robotin ominaisuudessa tarkkailen mahdollista luvatonta liikkumista, sekä töhrintää. Kummastakaan ei havaintoa tänään.”

“Kiitos, tämä oli hyödyllinen tieto” DX7 virkkoi sarkastisesti.

“Jatkan eteenpäin.” DX7 virkkoi. Asetti kätensä tuulen ja sateen suojaksi ja astui takaisin kadun hälinään.

Yhteenotto jengiläisen kanssa

Kalasataman tornitalot hohtivat punaisina ilta-auringossa.

DX7:n mieli ei ollut tasapainossa. Eilisillan valvottu yö vaikutti edelleen. Mitä kaikkea olikaan tapahtunut ja missä. Ajatukset eivät olleet koostuneet vaan muisti pyrki täyttämään riisiviinin tuottamat tyhjiöt tapahtumaketjussa. Yökerho, tyttö, jengiläiset. Ilta oli kulunut Sun-Zan baarissa ja kurkkuun oli kumottu useampi annos. Muutama liikaa. Ei tähän enää pitäisi kyetä, eikä tarvitsisikaan. DX7 oli pyrkinyt saamaan tietoa kadonneeksi raportoidusta miehestä. Tiedemies nimeltään Cheops. Cheops oli osallistunut Muistajien tunnistamiseen kehitetyn keinoälyn koodaamiseen. Muistajien käyttäytymismallit lapsuuden aikana tunnettiin varsin hyvin. Monotoninen ja hitaahko puheenkehitys, yksipuoliset leikkimistoiminnot ja heikko toiminnanohjaus. Nuoruuden, teini-iän sekä varhaisaikuisuuden tunnuspiirteet olivat edelleen epäselviä. Geneettinen profiili oli varsin selvä, mutta mikä tekijä ja tekijät ympäristössä laukaisivat Muistajien kykyjen ilmaantumisen oli edelleen epäselvää. Cheops oli tästä selvillä. Egyptiläismies tiesi jotain ja tieto oli mittaamattoman arvokasta. Huhu kulki, että hän oli liittoutunut jengiläisten kanssa. Tai sitten hänet oli siepattu. Vastaus oli hämärän peitossa. DX7 oli baarissa pyrkinyt jengiläisten läheisyyteen saadakseen lisätietoa. Ilta ei ollut kuitenkaan tarjonnut mitään uutta. Muutaman viina-annoksen jälkeen DX7:n toiminta oli keskittynyt yöelämän viihteisiin. Cheopsiin liittyvää tietoa hän ei ollut saanut.

“Hei, makee rotsi, oots joku rokkistara?” DX7 kääntyi ympäri ja samalla tunsi käden kurkullaan. Kaljupäinen päästä varpaisiin tatuoitu jengiläinen mulkoili häntä kiilusilmillään. Toinen käsi nyrkissä valmiina iskemään ja samalla toisella valtavalla jääkylmällä biomekaanisella kädellä pidellen DX7:ää kurkusta kiinni. DX7 oli ollut niin uppoutunut ajatuksiinsa, ettei ollut huomannut vastaantulevaa kolmen jengiläisen porukkaa, joista suurin ja ilkeimmän näköinen nyt haastoi häntä.

“Bgrh, en… pysty… puhumaan… ku sun käsi… on mun… kurkulla…”
“Etsä kuullu? Mä kysyin, oots joku rokkistara?”

Jättiläinen oli selvästi vähä-älyinen. Hidas.

DX7 mittaili tilannettaan. Vaihtoehtoina olisi pyrkiä rimpuilemaan irti. Puhua itsensä vapaaksi tilanteesta tai taistella. DX7 tunsi hapen vähenevän aivoissa ja samalla sydän hakkasi. Kädet alkoivat täristä. Takin taskussa hänellä oli lamautin. Jos hän käyttäisi sitä hyökkäisivät kaksi muuta kimppuun. Hän päätti toimia.

“Oon… ” DX7 laittoi silmänsä kiinni ja feikkasi pyörtyvänsä ja samalla laittoi käden taskuunsa tavoitellen tainnutinta. “Mitä?! Mitäs sä ny?”

Samalla otteen hieman hellittäessä DX7 iski lamauttimen terän suoraan vähä-älyisen jengiläisen käsivarteen ja latasi täyden tainnutusiskun. Jättiläinen kaatui iskun voimalla selin maahan silmien pyöriessä ympyrää. DX7 kohotti kurkkuaan ja oli nopeasti valmis toimintaan. Äkkiä hän oli niskan päällä ja antoi tulla täydellä raivolla.

“Nyt nähdään kuka moukuttaa ja ketä” DX7 otti jättiläisestä niskaotteen ja puristi kovaa. Kaksikko otti askeleen taaksepäin. DX7 oli vauhkona. Sen aisti.

“Urgh… Antaudun, en mä halunnu sun rotsia. Päästä mut menemään. Älä tapa.”
“En mä tapa. Pikkasen vaan testailen.”
“Jos päästän irti niin lähetkö rauhassa”

“Joo, lupaa isin haudan kautta”

DX7 päästi lukko-otteen irti ja nousi seisomaan ja alkoi peräytymään pidellen tainnutinta edelleen koholla. Jättiläinen nousi hölmistyneenä huojuen ylös.

“Soronoo kaverit, toivottavasti ei tartte enää teidän kaa kohdata”

Tämän jälkeen DX7:n ohimolohkot jyskyttivät. Kuristuksesta aiheutuneesta hapenpuutteesta se johtui. Näin hän päätteli. Sydän hakkasi ja kädet hikoilivat. Paniikki alkoi hiipiä sisään vähitellen.

“Huomaan, että sykkeesi on koholla, DX” Tracyn ääni kuului kaukaisena korvien kohinan taustalla. “Kuuletko mua”

“Kuulen jotakuinkin. Olo on vaan ku hakatulla. Pää ei meinaa pysyä kasassa”
“Mitä on tapahtunu?”
“Törmäsin jengiläisiin. Ei mitään tavanomaisesta poikkeavaa. Pientä rähinää. Piti käyttää tainnutinta. En vaan oo enää niin kova ku ennen. Mieli järkkyi”
“Et oo koostunu nyt. Ota antidootti ja kasaa itsesi. Mielesi on pahasti avoin nyt häirinnälle. Meillä ei ole varaa menettää sua rosterista. Mieti jotain rauhoittavaa”

Jotain rauhoittavaa. Mitä oikein miettisin. Muistot aiemmasta elämästä ennen Leimaamista oli hämärän peitossa. DX7:n muistot alkoivat tehtävänannosta. Herääminen sairaalavuoteesta sairaalavaatteet yllä. Muisti tyhjennettynä. Vähitellen muistoja oli tottakai kertynyt. Erinäisiä naissuhteita. Naisen pehmeä iho. Hento karvoitus käsivarsissa. Mikä hänen nimi olikaan ollut. Muriel? vai Elsa? Päätä jomotti edelleen joten DX7 kaivoi povitaskustaan rauhoittavan tabletin. Järjestelmä kutsui tabletteja antidooteiksi. DX7 tiesi hyvin mitä lääkkeet tekivät. Ne pitivät hänet koossa. Rajasivat ylimääräisen tunnelatauksen minimiin. Rauhoittivat.

Lääkkeen nopeasti alkaessa vaikuttaa hävisi ensin korvien kohina ja tämän jälkeen ohimolohkojen jomotus.

“Olen taas toimintakykyinen.”
“Hyvä. Otan yhteyttä puolen tunnin kuluttua. Siihen mennessä lääkeaineen pitoisuus on saavuttanut huippunsa ja olet vastaanottavaisempi. Suosittelen, että hakeudut nyt suojaan jonnekin häirinnältä. Tunnen sut hyvin, kykenet siihen”
“Kiitti Tracy. Kiitti tuhannesti.”

Mieli 2.0

Ensimmäinen muisto tyhjentämisen jälkeen

“Sinulla on vilkas sisäinen maailma” Valkoiseen takkiin pukeutunut pitkä lääkärinainen totesi lempeästi. Pystyin päättelemään, että hän oli varmastikin lääkäri. Hoitajien takit olivat hihoista lyhyemmät. Tämä oli varmasti lääkäri, sillä hihat olivat pitkät eikä niitä oltu kääritty.

“Niin mulla vissiin on. Oots sitä mieltä?”
“Kyllä. Sinun nimesihän on DX7, eikös”
“Juu, vissiin on. Mut en mä siitäkään voi olla varma. Mulla lyö pahasti tyhjää. En mä oikein muista mitään. Justhan sä tulit tähän huoneeseen ja tää paikkakin tuntuu tosi oudolta. Mä haluisin kotiin äidin luo. Voinks mä nähä äitiä jossain vaiheessa?”
“Valitettavasti se ei ole mahdollista. Sinulla ei ole äitiä, eikä kotiakaan. Olet 15v, ymmärrätkö sen?”
“No joo, sen mä kyllä tajuun. Mut mua hämmentää ihan hirveesti. Ja väsyttää. Onko mulla aina ollu tällänen siilitukka? Ei tää kovin kaunis oo. Tytöt tykkää pitkistä hiuksista. Mikä paikka tää on?”
“Tämä on sairaala. Olet täällä suojassa ja turvassa. Meidän piti ottaa sinut huostaan. Ymmärrätkö mitä se tarkoittaa?”
“Hämärästi. Mun pää lyö tyhjää. En saa mistään kiinni. Ihan hirvee olo.”
“Hyvä, ei edetä tänään pidemmälle. Olet väsynyt. Tuossa tarjottimella on vähän mehua ja leipää. Syö jotain. Siinä vieressä on lääke. Sitä kutsutaan antidootiksi. Lääke tulee olemaan ystäväsi pitkän aikaa tästä eteenpäin. Kaikki tämä tuntuu varmasti hämmentävältä ja pelottavaltakin. Luota meihin. Autamme sinua.”
“Ok, lääke, mehua, leipää.”
“Hyvä, jatketaan huomenna lisää”

Kultti voimistuu

Pro7 oli ollut Kultin johtaja viimeiset viisi vuotta. Viisi pitkää vuotta, jona aikana jäsenmäärä oli romahtanut. Työläisiä oli miltei mahdoton saada kiinnostumaan mystiikasta. Ihmiset olivat turtuneet maailmaan ja systemaattinen impulssien säätely erinäisten biomekaanisten rajapintojen avulla oli tehnyt heistä tietyllä tapaa orjia ilman omia tunteita tai ajatuksia. Tunteiden säätely mahdollisti suurten massojen ohjaamisen verrattain helposti. Politiikan rooli oli supistunut viihteen tasolle. Järjestelmä piti huolen siitä, että huominen tarjosi tarpeet tyydyttävän elämän ilman huolia ja yllätyksiä. Kultti toimi toisin. Kultti edusti anarkiaa, vapaata ajattelua. Ongelma vaan oli, että vapaa-ajattelu ei ollut suurinta hittiä nykyään.

“Millainen rekrytointitilanne meillä on, Darius?” Ihmismäinen robotti avasi silmänsä ja vastasi monotonisesti: “Tällä viikolla Kulttiin on saatu pääkaupunkiseudun alueella rekrytoitua noin 100 uutta jäsentä. Eronneita on 150 kpl. Muun Suomen osalta eronneita 50, 3 uutta jäsentä. Teini-ikäinen tyttö. Eläkkeellä oleva vanhempi rouvashenkilö ja neljääkymmentä lähestyvä toimistotyöläinen. Viimeinen on mieshenkilö. Hänen henkilökohtaisessa elämässään on turbulenssia, joten en pitäisi häntä mitenkään totisena kandidaattina.”

“Uskomatonta millaiseksi toimintamme on muuttunut. Muistan kulta-aikoja kymmenen vuotta sitten jolloin liittyneiden määrä laskettiin tuhansissa. Muistan valtavat mielenosoitukset, joihin osallistui kymmeniä tuhansia ihmisiä. Kaikki eivät tietenkään olleet jäseniä. Mutta siltikin. Kiinnostus Kulttia, muutosta ja anarkiaa kohtaan oli käsinkosketeltava. Kaiken syynä on uudet psykedeelit. Ihmiset ovat koukussa ja Järjestelmän orjia. Raivostuttavaa!”

“Aistin, että olette selvästi hermostunut, arvon Pro7. Suosittelen rauhoittumaan ja hengittämään syvään. Kiihkon vallassa tehdyt päätökset ovat harvoin harkittuja.”

“Niin. Olen todellakin raivon vallassa. Kassan pohja alkaa vähitellen näkyä, mikäli emme saa jäseniä. Jäsenet maksavat jäsenyysmaksut, joilla toiminta on viime vuosina pysynyt kasassa. Kunpa olisi toinen keino.”

“Palvelijananne minun kuuluu auttaa Teitä päätöksenteossa. Oletteko missään vaiheessa tulleet ajatelleeksi mitä edellinen Kultin johtaja teki toisin?”

“Jaa-a, työnnät veistä syvemmälle haavaan ja vielä väännät kaupanpäälle. Mitä Pro6 teki paremmin? Pro6 oli anarkisti viimeiseen hengenvetoonsa asti. Hänen toimintatapansa ei ollut kaikkien mieleen, mutta se oli toimiva. Ryöstöt ja niiden suunnittelu ja suurelta osin toteutus oli Pro6:n käsialaa. Ihmisryöstöt erityisesti. Muistatko kun ryöstimme Ruotsin kuninkaan ja vaadimme hänestä 10 milj. skandinaavin verran rahaa? Sinänsä temppuhan oli enemmänkin public relations -tyyppinen keikka. Kuningashan itsekin toivoi saavansa hieman huomiota. Yhtä kaikki. Kultti hyötyi siitä taloudellisesti merkittävästi. Jäsenmääräkin lähti valtavaan kasvuun tempun jälkeen.”

“Muistan varsin hyvin. Jäsenmäärän nousu 6 kk aikana oli 200 % / viikko. Tiedot ovat minulla visusti tallessa.”

“Ihmisryöstö. Mutta kuka olisi kohde? Hmmm. Ajatuksena se on loistava, Darius! Kunnon keikka monen hiljaisen vuoden jälkeen. Kultille lisää jäseniä ja kunniaa! Se tehdään ja tehdään pian!”

“Arvon Pro7, tämä on hyvä ajatus. Lähden kartoittamaan aktiivista jäsenrekisteriämme. Voi olla, että löydän sopivan henkilön toteuttamaan ryöstön. Kuka olisi kohde?”

“Joku poliitikko. Weather Bpox. Hänellä on rahaa ja valtaa. Hän hallitsee mainoskanavia. Jos ryöstäisimme Bpoxin, ei se jäisi huomaamatta.”

“Aivan, arvon Pro7, se ei jäisi huomaamatta” Darius sanoi monotonisesti ja sulki itsensä ja alkoi työstämään jäsenrekisterin profilointia.

Tracy

“DX7, oletko kunnossa.”

Päätä edelleen jomotti, mutta mieli oli selvästi koostuneempi.

“Pystytkö ottamaan vastaan uutta tietoa? Tämä on tärkeää”
“Ok”

“Olen huolissani susta. Et ole aiemmin hajonnut näin pahasti tappelun jälkeen. Näitä yhteisiä rauhoittumiskohtauksia meillä on nimittäin ollut yksi jos toinenkin. Jotain on tapahtunut sulle. Haluatko kertoa lisää?”

“En mielelläni. Mut nyt kun kysyit, olen ollut tavallista levottomampi viime päivinä. En tiedä olisko se tämä jatkuva matalapaine. Muistoja lapsuudesta.”
“Oot aiemminkin puhunut noista muistoista ja siitä ettei sulla niitä ole. Lapsuutesi on pimeyden peitossa. Surullista.”
“Joo, jollain tapaa kyllä surullista. En osaa sanoa kuinka surullista, kun toisten pään sisään en pääse näkemään. Sullehan se on tuttua haha.”
“Kuuluu työnkuvaan. Nyt parempi?”
“On parempi”
“Olen saanut lisätietoa. Weather Bpoxin bisnesimperiumissa on kuulemma keinoja estää Järjestelmän seuranta. Voi olla mahdollista, että he suojelevat yhtä Muistajista. Sehän sopisi heidän bisnekseen, että heillä on Muistaja luomaan uusia tapoja houkutella ihmiset kuluttamaan entistä enemmän. Tämän sinun pitäisi selvittää. Ota lisäksi selvää onko Bpoxin tyttären avatar todella varastettu. Tämä kiinnostaa.”

“Aha, mistä mun pitäisi aloittaa.”

“Missä oot nyt? Suosittelen, että kun pääsi on edelleen sekava, hakeudut Kalasataman terminaaliin ja kytkeydyt kiinni Järjestelmään. Lääkkeen vaikutus on lyhytaikainen ja pystyn Järjestelmän avulla koostamaan sut takaisin toimintakykyiseksi. Jokin on vialla. Huomaan sen selvästi.”

“Tehdään näin. Moikka”

Kalasataman terminaaliin oli lyhyt kävelymatka. DX7 kokosi itsensä, veti nahkatakin vetoketjun ylös asti ja nosti kaulukset ylös. Sitten hän astui porttikongista vaakatasossa iskeytyvään raesateeseen.

Muisto 2.1

Täysi-ikäisyys

“Noniin, muistat varmaan mitä tehdä. Olemme harjoitelleet tätä jo jonkin verran. Mitä näet? Olet nyt täysi-ikäinen ja nämä ovat samoja kuvia, joita olemme harjoitelleet nyt koko nuoruusikäsi”

“Tarkennan, kohta täysi-ikäinen. Ens viikolla täytän 18. Nämä on niitä samoja mustelaikkuja. Odotas hetki, keskityn. Tän kortin olen nähnyt aiemmin. Näen tässä kaksi ihmistä.”

“Kuvaile vielä tarkemmin. Millaisia tuntemuksia kuva herättää?”

“Tilanne on rauhallinen, tässä on kaksi henkilöä. Musta ne keskustelee keskenään. Sovussa.”

“Hyvä. Nyt kytken sinut Järjestelmään. Sulje silmäsi. Näetkö kortin edelleen?”

“Jep, tarkasti. Kuva herättää mielihyvää. Minulla on rauhallinen olo. Samoin kuvassakin.”

“Hieno juttu. Vaikutat tasapainoiselta. Muista tämä kuva ja siihen liittyvät muistot. Voi olla että joudut elämäsi varrella palaamaan näihin. Kuten olen aiemminkin kertonut sinulle, DX7, olet erilainen, erityinen. Erilaisuuteesi liittyy se, että olet erityisen haavoittuvainen. Etenkin mielesi. Se voi herkästi mennä rikki. Samalla tavalla rikki kuten juomalasi pirstoutuu tuhansiksi pirstaleiksi kun se heitetään marmorilattialle. Mikäli näin käy, voi olla ettemme pysty kokoamaan sinua enää koskaan kasaan. Ymmärrätkö?”

“Pakko minun on se ymmärtää. Ei minulla taida olla vaihtoehtoja.”

“Hyvä. Jatketaan harjoituksia.”
“Jatketaan”

Kalasataman terminaali

DX7 kiinnittyi terminaaliin.

“Tracy tässä. Lähetän nyt visuaaliseen korteksiisi muutaman kuvan, jotka on varmasti sulle tuttuja. Saan selvemmän kuvan aivotoiminnastasi.”
“Selvä. Odottelen.”

DX7:n näkökenttään piirtyi tutun oloinen mustelaikku. Hän yritti tarkastella sitä, mutta kuva näytti vääristyneeltä ja epätarkkarajaiselta. Jollain tapaa pelottavalta.

“Odotas vähän. Huomaan, että joudun valitsemaan toisen kuvan ja säätämään tarkkuutta. Et reagoi oikealla tavalla.”

Vanha kuva katosi ja tilalle tuli uusi mustelaikku, joka kuvasi kahta pipopäistä henkilöä. DX7:ää alkoi hymyilyttää. Kuva muistutti joulusta.

“Noniin. Adekvaatti tunnereaktio. Ootkos ollut kilttinä tänä vuonna, kun joulua mietit?”

“En taida olla, haha. Toivon, että joku vuosi olisin. En pitäis rahojani sille veikkaukselle”

“Hienoa, huumoria. Alat koostua takaisin normaaliksi. Musta tuntuu, että pystymme jatkamaan. Kerron tehtävästä nyt tarkemmin.”

Tracy avasi DX7:lle faktoja tehtävästä. Weather Bpox oli mediamiljardööri, jolla oli monopoliasema kaikkeen kirjoitettuun ja puhuttuun viestintään. Tästä syystä Weather Bpoxin naama oli piirtynyt jokaisen verkkokalvolle. Kaikille pinnoille heijastetut kuvat varmistivat sen, ettei häntä unohdettaisi. Kaikki tieto ja informaatio oli hänen manipuloitavissaan. Yrityksen toimintaa Järjestelmä oli seurannut pidemmän aikaa. Erityisesti tapa jolla Weather oli kyennyt saamaan ihmiset ostomaniaan oli epäilyttävä. Säännöllisin välein lanseeratut mainoskampanjat saivat aikaan massareaktion, jolloin työläiset ryntäsivät tuhatlukuisesti kauppoihin ostamaan mitä turhimpia tarvikkeita. Weather tuntui kykenevän luomaan niin houkuttelevia narratiiveja, että niitä oli käytännössä mahdoton vastustaa. Erikoisuus-kampanja oli yksi haasteellisimmista. Mainosten avulla työläiset saatiin ostamaan hoitoja, joilla heidän kasvonsa muokattiin mahdollisimman ilmeettömiksi. Ilmeettömyys esti Järjestelmää seuraamasta heidän tunnereaktioitaan. Tämä aiheutti luonnollisesti epävakautta yhteiskunnan ennalta-arvattavuudelle. Järjestelmä oli aina yhden askeleen jäljessä Weather Bpoxia.

“Pyri saamaan kaikki mahdollinen tieto Bpoxin korporaatiosta Happy Funny Amazing (HFA) Inc:istä. Yhtiön päämaja sijaitsee yhdessä Kalasataman tornitaloista. Jos vaan jotenkin pääset sisään rakennukseen, voin ottaa suhun yhteyden ja skannata heidän tiedostoja. Rakennuksen hämäyssuoja on vahva ja ilman yhteyttä tietojen kalastelu ei ole mahdollista.”

“Selvä juttu. Eli jollain tapaa järjestän itseni rakennuksen sisälle. Mitä sitten?”

“Sen jälkeen etsi sopiva paikka ikkunan läheisyydessä. Annan seuraavat ohjeet, kun olet päässyt niin pitkälle.”

“Ok, pääkin alkaa tuntua vähitellen selvemmältä. Melkoisen rankka päivä tämä on ollut. No, ei auta kun jatkaa. Lähden etsimään sisäänpääsyä rakennukseen.”

Pro7

“Darius, mitä profilointi kertoo?” Pro7 oli selvästi hermostunut ja samalla lapsenomaisesti innostunut ihmisryöstö-ajatuksesta. Toteutus voisi olla yksinkertainen, perinteiseen tapaan toteutettu. Hyökkäys HFA Inc:n pääkonttoriin tyylikkäästi. Aeroautolla levitaatio pääkonttorin ikkunan eteen, ikkunan murskaus laserilla ja Weatherin kaappaus lentopuvun avulla. Näin kaikki mediahuomio olisi taattu. Tylsien ja rutiineihinsa uppoutuneiden työläisten arki olisi kertaheitolla pyöräytetty mankeliin. Ja lopputuloksena olisi kansallinen kiinnostus Kulttia ja etenkin sen johtajaa Pro7:ää kohtaan.

“Profilointi ei valitettavasti antanut juuri mitään hyödyllistä lisää. Rikollisjäsenemme, siis ne joilla olisi edellytyksiä toteuttaa ihmisryöstö, ovat vankilassa. Tuoreet jäsenet ovat liian arkoja tai epävarmoja itsestään. Loppuja ei yksinkertaisesti kiinnosta.”

“No, kaipa täytyy sitten itse tämäkin homma hoitaa. Siitä on jonkin aikaa kun olen lentänyt lentopuvulla, mutta koulutus minulle siihen on. Varusmiespalvelukseni suoritin lentojoukoissa ja olen edelleen kolmekymppiseksi varsin hyvässä kunnossa. Sinähän olet taitava aeroauton kuljettaja, Darius, joten kaksistaan me olemme jo paljon. Sitä paitsi Weather Bpoxilla ei ole mitään syytä epäillä joutuvansa ryöstön kohteeksi tänään. Senhän olet ottanut selvää, Darius?”

“Sen otin selvää. Meillä on yllätysmomentti käsillä, arvon Pro7”
“Tämän halusin kuulla.”

Tornitalo

100-kerroksinen tornitalo oli vaikuttava ilmestys. Se oli kokonaisuudessaan HFA Inc:n käytössä. Alimmat kerrokset oli varattu ostokeskuksille ja ravintoloille, sekä lukemattomille pelihalleille. Talossa oli oma huvipuisto ja eläintarha. Aulatilassa järjestettiin säännöllisesti stadionluokan konsertteja. Tänään esiintymässä oli teinitähti Deebeetee ja sisäänkäynti oli täyttynyt kirkuvista teineistä. Deebeeteen musiikki pauhasi taustalla, jonka yllä artistin heleä-äänisen falsetti maalaili tarinaa epäonnisesta mutta kiihkeästä rakkaudesta. “You still got me, even if I'm not always the same” Deebeetee lauloi.

DX7 kuunteli hetken ja analysoi tilannettaan. Aulan kautta ei sisään pääsisi sillä teinit tukkivat tien täydellisesti. Vaihtoehtoinen reitti olisi pyrkiä ryömimään ilmastointiaukon kautta sisään, mutta tämä tuntui turhan monimutkaiselta eikä ollut varmaa minne ilmastointikäytävä olisi päättynyt. Sivusilmällään DX7 havaitsi toisen vaihtoehdon. VIP-sisäänpääsy.

“Tracy, onko Järjestelmässä niin kehittynyt, että se tekisi minusta hetkeksi tärkeämmän kuin olen. Kerran elämässä VIP. Sopisi tähän hetkeen ja auttaisi mua pääsemään sisään HFA Inc:n rakennukseen.”
“Kartoitan tilannetta. Näen, että sisäänpääsyn esteenä on ovimies. Yksinkertaisen oloinen kaveri. Ennakoitavissa oleva käyttäytyminen. Mainitse, että tiedät missä hän säilyttää yritykseltä varastamiaan konserttilippuja ja fanituotteita. Ennakoin, että hän tulee 95 % todennäköisyydellä häkeltymään ja paljastumisen pelossa päästää sinut VIP-asiakkaana sisään”
“Kiitti Tracy, juoni selvä.”

DX7:n hämäys onnistui. VIP-sisäänkäynnin vartija punastui ja takelteli jotain epämääräistä vastaukseksi ja lupasi päästää DX7:n sisään VIP-aitioon sillä ehdolla, ettei hän ikipäivänä paljastaisi rikosta. Tähän oli helppo suostua.

Musiikki pauhasi entistä voimakkaammin konserttiareenalla. Housunlahkeet lepattivat bassotaajuuksien voimasta. Lasershow oli päätähuimaava, samoin kuin artisti joka lentopuvussaan lensi yleisön yllä laulaen hittibiisiään. Yleisö hurrasi.

“Saako olla juotavaa tai kenties tajuntaa laajentavaa. Valikoimassa on silmä- tai korvatippoja. Korvatipat vaikuttavat tasapainoelimeenne suoraan ja muuttavat musiikin keholliseksi tuntemukseksi. HFA Inc:n uusin tuote. Suosittelen lämpimästi kokeilemaan.” Smokkiin pukeutuneen robottitarjoilijan ääntä ei kuullut musiikin yli mutta teksti oli ilmaantunut robotin ohimolle hymiön kera.

DX7 näytti kädellään merkiksi, ettei toivonut päälleen lisää hämmennystä tämänpäiväisen kuristuskohtauksen lisäksi, jonka jälkeen robotti siirtyi seuraavan asiakkaan luo. VIP-aitiossa oli noin 20 henkeä. Eri-ikäisiä kahdestakymmenestä ylöspäin. Yhtäkkiä DX7 havaitsi tutun hahmon. Tyttö, joka oli tanssinut eilen baarissa, seisoi vinottain noin kymmenen metrin päässä. Mitä hän teki täällä? Kuka hän oikein oli. Jotain tytössä oli jäänyt vaivaamaan. Jonkin samankaltaisuus kehonliikkeissä ja ihon tuoksussa. Tyttö kääntyi ja havaitsi hänet. Katseiden kohdatessa oli selvää, että tyttö myös muisti hänet. Hän viittoi ja kutsui luokseen.

“Moikka! Et taida muistaa mua. Vai muistatko? Olit aika vauhdissa eilen, joten en ihmettele.”
“Muistan, nimi vaan ei jäänyt mieleen. Sun tyyli kyllä. Olit vastustamaton.”
“Oi kiitos, ihana. Olen Linda. Jos et sattumoisin tiedä, niin mun isi omistaa tämän kaiken”
“Aaa… Sehän selittää paljonkin sun luonteesta.”
“Ehkä jotain joo. Myönnän, tarviin paljon huomiota. Tykkään ku saan sitä”
“Se näkyy” DX7 myhäili. “Tuutko tänäänkin kattomaan mun tanssia. Osoite on Lasikatu 5. Tanssin tuolla ylhäällä, 75. kerroksen terassilla.”
“Voisin tullakin”

Linda ojensi kätensä jonka sisällä oli muovinen kortti. “Älä kadota tätä. Pääset oikeanpuoleisella hissillä ylös. Odotan sua”
“En kadota, tuun kyllä”
“Moikka, komistus”

DX7 kääntyi ympäri ja seurasi hetken esitystä. Täältä eteenpäin hän ei pääsisi minnekään. Aitio oli korkealla stadionin yllä ja ainoa tapa päästä rakennuksessa toisiin kerroksiin oli hissin kautta. Häirinnän vuoksi yhteys Tracyyn ei onnistunut rakennuksen sisällä. Ulkopuolella yhteys onnistuisi. DX7 astui ulos VIP-aitiosta takaisin kadulle.

Kidnappaus

Lentoreppu tuntui painavammalta kuin Pro7 muisti. Voi olla myös, että ikä oli tehnyt tehtävänsä, eivätkä selän ja hartian lihaksistot olleet sitä mitä ne olivat armeijan aikoina. Reppu tuntui kovalta ja epämiellyttävältä.

“Darius, onko lentoreppu oikein kiinnitetty ja akku ladattu varmasti täyteen”
“Kyllä, arvon Pro7. Reppu on täydessä toimintakunnossa. Valitettavasti se ei ole uusinta mallia. Meillä ei ole ollut varaa päivittää lentoreppuja uusimpiin. Senhän Te varsin hyvin tiedätte.”
“Piru vie, näin se on. Kuitenkin tämä malli on ollut luotettava, joskin lentoaika on rajattu noin kahteen tuntiin moottoreiden runsaan sähkönkulutuksen vuoksi. Entä aeroauto, millainen tilanne sen kanssa on?”
“Auto on valmiina odottamassa. Oletteko täysin varma, että haluatte edetä näin nopeasti suunnitelman kanssa. Olen laskelmoinut, että Weather Bpox on maisemakonttorillaan noin kahden tunnin kuluttua pitämässä jokapäiväistä uutislähetystään. Meillä on mahdollisuus lentää toimiston ikkunan viereen. Rikkoa lasi ja kaapata hänet kesken lähetyksen. Tämä kaikki vaatii lähes täydellistä onnistumista sekä ajoituksen että paikan suhteen. Onnistumistodennäköisyys on varsin pieni, 1 kymmenestä tuhannesta.”
“Hmmm… Sinä ja sinun laskelmasi. Olen omassa päässäni laskenut, että menestys tulee olemaan takuuvarma. Weather on omahyväinen hahmo, joka rakastaa kuuluisuutta. Hän ei osaa epäillä tätä. Nimenomaan juuri siitä syystä, että keksimme tämän loistavan idean tänään. Tieto siitä ei ole voinut vuotaa minnekään sillä sen tietää tällä hetkellä tasan yksi ihminen, minä, ja yksi robotti, sinä, Darius”
“Miten haluatte, arvon Pro7, olen nöyrin palvelijanne”
“Niin olet, Darius. Nyt, käynnistä auto ja auta minut sisään. Sinun täytyy avata katto oikealla hetkellä ja samanaikaisesti käynnistä antigravitaatiomoottori ja lennän tasanteelle.”
“Näin olen myös ajatellut toiminnan tapahtuvan, voitte luottaa minuun että tilanne on hallinnassa.”
“Lähdetään!”

Weather Bpoxin puhe

Lasikerros tuntui pelottavalta. Tasanteen lattia ja seinät olivat tehty lasista. Jalkojen alla oli satojen metrien pudotus. Kadulla liikkuvia ihmisiä ja autoja hädin tuskin erotti tältä korkeudelta. Lindaa huimasi, sydän hakkasi ja kädet hikoilivat. Isä oli pyytänyt hänet tanssimaan tänään uutislähetyksen päätteeksi tornitalon lasikerroksen avajaisia varten. Mielessä pyöri myös tuntematon mies, johon hän oli törmännyt nyt jo toistamiseen. VIP-aitiossa käyty keskustelu oli ollut lyhyt. Jotain tuttua tässä miehessä oli, Linda ei vaan kyennyt millään tunnistamaan mitä se oli. Käden liike, puhetyyli. Jotain tuttua ja jollain tapaa turvallista.

Tunnusmusiikki alkoi soida kaiuttimista. Ääni tulvi joka puolelta. Isä oli aloittamassa päivittäistä lähetystään ja oli ehdottoman varma siitä, että kaikkien tulisi kuulla mitä hänellä oli päivittäin sanottavana. Linda tiesi, mistä isä puhuisi tänään. Olihan hän ollut osallisena suunnittelemassa tulevaa mainoskampanjaa, jossa suositeltiin kansalaisille mahdollisuutta säilöä sukusolujaan varastoon HFA:n solusäilöön. Syntyvyys oli pahasti edelleen laskussa ja nuoret halusivat varmistaa, että heillä olisi toiminnassa olevia sukusoluja siinä vaiheessa kun lapsenteko olisi ajankohtaista.

“Arvoisat Helsingin asukkaat, työläiset! Toivottavasti päivänne on sujunut ahkerasti. Mitä kovemmin teette työtä, sitä enemmän nautitte ansaitusta vapaa-ajasta. Tänään haluan muistuttaa teille arkisemmasta asiasta. Lapsen saaminen on elämän hienoin asia. Teille nuoret työläiset, se ei ole vielä ajankohtainen. Kuitenkin tulette haluamaan lasta kun biologinen kellonne sen teille kertoo. Me HFA Inc:ssä tarjoamme teille ilmaisen sukusolusäilytyksen, jotta voitte huolettomasti jakaa nuoruuden työvuosianne. Lapsentekoa sitten kun aika on juuri oikea. Muistutan, että sukusolujen säilyttäjänä HFA Inc pidättää kaikki oikeudet solujen käyttöön. Sehän teille sopii varmastikin”

Puhe raikui kaiuttimista valtavalla äänellä ja kadulla olevat kansalaiset kuuntelivat huumaantuneina. Puhe oli mennyt perille ja kohta satelisi hakuilmoituksia sukusolujen luovutukseen. Lindan mieltä vaivasi seikka, että hän tiesi mihin soluja käytettäisiin. Isä oli valaissut seikkaa, että on olemassa erityinen ihmissortti, Muistaja, joka oli geneettisiltä ominaisuuksiltaan jollain tapaa ylivertainen. Lahjakas, kykenevä ennustamaan tulevat tapahtumat. Soluja seulomalla näitä HFA Inc pystyisi löytämään Muistajia ennen kuin he olivat edes syntyneet. Se mihin tämä toiminta johtaisi, oli Lindalle vielä hämärän peitossa.

Weather Bpox asettui puheensa jälkeen lasi-ikkunan eteen vilkuttamaan kannattajilleen. Nyt oli Lindan vuoro tanssia. Häntä hermostutti, jokin ei ollut oikein. Tulisikohan tuntematon mies katsomaan.

Paniikki

Tracyn avustuksella DX7 oli onnistunut löytämään oikean hissin oikeasta rivistä ja oli nyt matkalla. Tunnistin oli hyväksynyt tytöltä saadun kortin ja hissi nousi vauhdilla kohti 75. kerrosta. Hissin ovi avautui henkeäsalpaavaan näkymään. Kerros oli täysin lasia näyttäen maisemat joka suuntaan. Etenkin alaspäin kadun vilinään. DX7:ää heikotti. Korkeat paikat eivät koskaan olleet olleet hänelle mieluisia. Kerros oli täynnä väkeä ja tanssiesitys oli alkamassa. Linda tanssi yksin sulavaliikkeisesti liuttaen oikeaa kättään säärtään pitkin samalla tuijottaen houkuttelevasti eturivissä seisovia miehiä. Päällään Lindalla oli osittain läpinäkyvä silkkikaapu, joka liehuessaan paljasti kiinteän vartalon. DX7 kiinnitti huomiota Lindan niskassa olevaan taidokkaasti tehtyyn tatuointiin, joka koostui toistuvasta symbolikuviosta. Linda liikkui nyt hitaasti soljuvan äänimaiseman tahdissa silmät kiinni, korvien alle ulottuvan polkan otsatukan peittäessä osittain näkökentän. Tanssi oli hypnoottista ja yleisö huojui mukana huumaantuneena. Sivusilmästään DX7 havaitsi jotain. Aeroauto hivuttautui lähemmäs terassia ikkunan ulkopuolelta. Auton katto avautui ja lentoasuun pukeutunut kaljupäinen mies nousi ulos ilmaan laseraseen kanssa.

“Ei helvetti” DX7 mietti päässään. Kaverihan kykenee rikkomaan koko kerroksen aseellaan. Henkilö selvästi huusi jotain, mutta puheesta oli mahdoton saada selvää. Huumaantuneet yleisön edustajat tuijottivat edelleen tanssijaa, joka myöskin oli autuaan tietämätön tilanteesta. Kaljupäinen mies osoitti laserasettaan lasi-ikkunaa kohden.

“Tracy, Tracy! Kuuletko!” DX7 toivoi, että yhteys oli nyt hyvä hänen ollessaan niin lähellä ikkunaa kuin voi olla. “Kuulen hyvin. Mikä hätänä?”
“Tarvitsen taustatukea! Joku on 75. kerroksen ikkunan takana laseraseella ja uhkaa hajottaa koko kerroksen! Apua tarvitaan, nopeasti!”
“Copy that, lähetän Järjestelmän poliisin paikalle. Ovat lähistöllä ja saapuvat 2 min kuluttua”

Kaljupäisen miehen huuto jatkui edelleen ja nyt Lindakin huomasi hänet. Häneen iski paniikki. Mitä nyt on tapahtumassa. Linda pyörtyi maahan. DX7 havaitsi pyörtymisen juuri oikeaan aikaan ja otti muutaman juoksuaskeleen ja sai hänet kiinni käsivarsilleen. Paniikki alkoi vähitellen levitä yleisöönkin, mutta huumaantuneet reagoivat siihen varsin hitaasti.

“Linda, kuuletko mua! Vien sinut turvaan” DX7 huusi ihmisten äänen sorinan yli ja samalla otti Lindan tukevalla otteella harteilleen ja kantoi hissiin. Ennen hissiin astumista DX7 huomasi miten poliisiauto kiiruhti kaljupäisen miehen viereen ja kaksi lentoasuista poliisia taklasi aseen pois. Mies antautui välittömästi ja hänet ohjattiin poliisiauton sisään.

Hississä

“Oletko ok” DX7 kysyi vähitellen virkoavalta Lindalta. Hän kiinnitti erityisesti huomiota Lindan oudosti eri suuntaan harottaviin silmiin. “Olen voinut paremminkin. Pää on vielä vähän pyörällä. Mitä äsken tapahtui?”
“En yhtään tiedä, mutta epäilen vahvasti että henkilöllä oli jotain isääsi vastaan. Weather Bpoxhan on isäsi eikö niin. Muistan kun kerroit”
“Mitä hänellä voisi olla isääni vastaan. En ymmärrä. Pelottavaa. Ihana kun autoit mua. Kiitos”
“Ei mitään. Satuin vaan olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Eipä kestä”
“Olet mun salaperäinen sankari. Mikä sun nimi on?”
“DX7, etsivä”
“Olen Linda Bpox. Tanssija”
“Jäisin pois tässä 50. kerroksella. Minulla on siellä oma asunto, tanssistudio ja lepotilat, joissa vastaanottaa oma lääkärini. He voivat auttaa tästä eteenpäin”
“Sopii hyvin. Ehkä vielä nähdään.”
“Ehkä, saatan tarvita pelastajaa toistekin, moikka komistus!”
“Moikka, muuten mitä sille sun kadonneelle avatarille tapahtui, vielä kadoksissa?”
“Ei koskaan ollutkaan, hain vähän isin huomiota sillä, hihi”

DX7 myhähti ja katseli Lindan poistumista hissistä silkkikaavussaan ja punaisissa maihareissaan, joista toisen kengän nauhat olivat auenneet. Oven sulkeutuessa viimeinen näky oli kun Linda kyykistyi sulkemaan nauhoja ja katsoi peilikuvaansa ovesta. DX7 pudisti päätään ja mietti. Sitten hissi jatkoi pohjakerrokseen. Sade oli lakannut, mutta alituinen viima puski vasten kasvoja kun DX7 astui kadulle.

Darius

Robotti ohjasi lentoauton poliisiasemalle. Hän oli syytettynä avunannosta rikokseen. Rikoksen nimike oli yleisen järjestyksen häirintä, josta pahimmassa tapauksessa saattoi saada 5 vuotta vankeutta. Pro7 oli parasta aikaa kuulusteluissa. Robotti olisi uskollinen isännälleen, eikä kertoisi mitään muuta kuin minimaalisen tiedon suunnitelmasta. Pro7 pääsisi varmasti pian vapaaksi, ainakin lunnaita vastaan mikäli ei muuten. Nyt ei auttaisi muuta kuin odottaa ja selvittää jäsenrekisteristä mahdollista juristia auttamaan Pro7:ää oikeudenkäynnissä. Robotti jäi odottelemaan poliisiasemalle.

AT1

“Ei turhaa lorvailua kadulla. Luvattomat poistukaa” Kajautti valvojarobotti. “Hei, miten tämä voi aina olla sinulle uutta, AT1. Olen DX7 ja minulla on aluelupa koko kaupunkiin”
“Lupa huomioitu. Saatte olla alueella.”
“Kiitos taas.” DX7 huikkasi robotille.

Hän sytytti tupakan, veti syvään henkeä. Nikotiini iski päähän välittömästi rentouttaen mielen. Harvinaisen rankka päivä tänään. Alkoi jo olla ilta. Koti ja uni kutsui. Lindassa oli jotain erityistä, DX7 pohti samalla kuin käveli asuntoaan kohti. Oliko hän kuten minä, Muistaja? Miksi hän kiinnostaa minua niin paljon.

Sisälle päästyään DX7 avasi oluen ja istuutui sohvalle ja joi oluen yhdellä kulauksella alas. Seuraavaksi olisi vuorossa Järjestelmään kytkeytyminen, muistin tyhjennys, lepo ja valmistautuminen huomiseen päivään. DX7:n silmät painuivat uneen.

Tehtävä Pohjoisessa

Alku

Luotijuna kulki miltei äänettömästi halki erämaan maisemien vilahtaessa ohi. DX7 nojasi keinonahkapäällysteiseen tuoliin ja mietti. Järjestelmä oli lähettänyt hänet aiemminkin Pohjoiseen, mutta tällä kertaa osoite oli eri. Määränpäänä oli Linahamari, kylä Jäämeren rannalla. Alue oli toisen maailmansodan jälkeen toteutetun Neuvostoliittoon liittämisen jälkeen palautettu osaksi Suomea Venäjän romahtamisen yhteydessä 2020-luvulla. Järjestelmälle elintärkeä nikkelitehdas oli palautettu toimintaan ja raideyhteys Helsingistä Petsamoon rakennettu lyhyessä ajassa. Linahamari oli tämän matkan päätepysäkki.

DX7 oli poissaoleva. Viimekuiset tapahtumat vaivasivat häntä. Tuntui, ettei aivokemia ollut kohdillaan. Kohtaaminen tanssijan kanssa painoi mielessä. Tunnekuohu valtasi ajoittain koko olemuksen. Hän muisti Lindasta niin paljon, mutta kuitenkin niin vähän. Tumma tukka, hennot sääret, pehmeä iho. Maaginen tanssi. Olenko rakastunut? — DX7 pohti. Kenties, kun vaan ymmärtäisin mitä rakastuminen todella oli. Jos se on sitä, että kädet hikoilevat, vatsaan särkee ja ajatus ei pysy kasassa, niin sitten todennäköisesti olen rakastunut. Ongelma vaan oli, ettei DX7 ollut kunnossa muutenkaan ja rakastumisen tunne sekoittui aivokemian häiriöön. Mikä oli totta ja mikä mielen poukkoilua. Siitä DX7:n oli mahdoton saada selvää. Hän oli pyrkinyt tiedustelemaan Tracylta, oliko Järjestelmällä vastausta tähän kiperään kysymykseen, mutta Tracy oli ollut yllättävän vaitonainen. Miksiköhän? DX7 pohdiskeli maisemien vaihtuessa.

Tarjoilurobotti lähestyi.

“Jotain virkistävää tai kenties rauhoittavaa? Matkamme kestää vielä kolme tuntia ja tässä on erinomainen paikka rentoutua.” Tarjoilurobotti virkkoi metallisen äänisynteesin avulla. Miksei robotin ääni voinut olla miellyttävämpi. DX7 oli jo valmiiksi ärtynyt ajatustensa keskeytymisestä.

“Voisin ottaa jotain rauhoittavaa. En ole nukkunut vielä lainkaan matkan aikana ja perillä minun pitäisi olla virkeä. Mitä tarjoat?”

“Sininen tippa on suosituin valinta tällä reitillä. Ei vaikuta reaktiokykyyn. Uni tulee nopeasti, mutta ei jää päälle”

“Otetaan sitä. Ja jos sulla on jotain vahvempaa, niin sitäkin”

“Vahvempia valmisteita ei tarjoilla matkan aikana”

“Tietysti ei”

Robotti tiputti lasiin kolme tippaa ja jäi seisomaan viereen, kunnes DX7 oli juonut. Maku oli lakritsia ja jotain kitkerää, mitä hän ei osannut nimetä. Sitten robotti jatkoi käytävää eteenpäin, vaikka vaunussa ei ollut muita matkustajia. Kenelle se oikein tarjoili? Tyhjille penkeille varmaankin. Ehkä sille oli ohjelmoitu, että tässä kohtaa reittiä pitää tarjoilla, oli ketään tai ei.

Tippoja oli nykyään joka lähtöön. Siniset rauhoittivat, punaiset piristivät ja vihreät olivat jotain siltä väliltä, eikä kukaan oikein tiennyt mitä. Järjestelmä oli laillistanut ne vuosia sitten, koska rauhallinen kansalainen tuli yhteiskunnalle halvemmaksi kuin levoton. Näin Tracy oli asian joskus selittänyt, ja DX7 oli silloin todennut, että halvinta olisi ollut olla tekemättä yhteiskunnasta niin levotonta. Tracy ei ollut vastannut siihen mitään.

Jomotus ohimoilla hellitti ja Linda siirtyi mielessä vähän kauemmas. Tumma tukka, punaiset maiharit ja auki jääneet kengännauhat. Miksi juuri nauhat, DX7 pohti. Kaikesta mitä illasta oli jäljellä, muisti oli päättänyt pitää kengännauhat. Ei tanssia, ei silkkikaapua eikä sitä miten Linda oli sanonut komistus. Nauhat.

“Tracy, ootko siellä”

“Olen. Sykkeesi laskee. Hyvä niin”

“Mitä mä teen Linahamarissa?”

“Tehtävä annetaan perillä. Lepää nyt”

“Aina sama vastaus”

“Aina sama kysymys”

“Jos mä kysyisin jotain muuta, saisinko eri vastauksen”

“Kokeile”

“Mitä sä teet kun mä nukun”

Tracy oli hetken hiljaa.

“Katson, että nukut”

“Kuulostaa tylsältä työltä”

“On päiviä, jolloin se on parasta mitä teen”

DX7 ei tiennyt, mitä siihen olisi pitänyt vastata, joten hän ei vastannut mitään.

Ikkunan takana mäntymetsä harveni ja tilalle tuli tunturikoivikkoa, joka oli jo ruskassa. Helsingissä syksy tuli sateena ja mainosvalot pysyivät samanvärisinä ympäri vuoden, mutta täällä syksy tuli väreinä. Oliko hän nähnyt ruskaa koskaan aiemmin? Ei tullut mieleen, mutta silti jokin tuntui tutulta, niin kuin olisi joskus seissyt jossain korkealla ja katsonut juuri tällaista alas.

Sitten puut loppuivat ja jäljelle jäi kivikkoa, jäkälää ja lunta painanteissa. Radan varressa oli vanha huoltoasema, jonka katto oli romahtanut, ja pihalla kahden bensapumpun välissä kasvoi pieni koivu. Kukaan ei ollut tankannut täällä vuosikymmeniin, mutta koivu oli päättänyt jäädä.

Uni tuli huomaamatta.

Unessa DX7 istui viinibaarissa Maltalla. Hän ei ollut koskaan käynyt Maltalla, mutta unessa sillä ei ollut väliä. Hän vain tiesi sen, niin kuin unessa tietää asioita, joita ei ole kukaan kertonut.

Baari oli kapealla kivikujalla, joka nousi portaina mäkeä ylös. Kuja oli niin kapea, että vastaantulijan kohdalla piti kääntyä sivuttain. Seinät olivat vaaleaa kalkkikiveä ja ne olivat lämpimiä vielä illalla, vaikka aurinko oli jo laskenut. Jostain kuului kirkonkelloja ja jossain alempana meri. Ilma haisi suolalle, valkosipulille ja kissoille.

Baarissa oli kolme tiskiä vasten nojaavaa miestä ja kaksi pöytää. Toisessa pöydässä istui DX7, toisessa ei kukaan. Miehet olivat kaikki työntekijöitä. Vanhin pyyhki laseja niin kuin olisi pyyhkinyt niitä koko ikänsä. Keskimmäinen kirjoitti jotain vihkoon. Nuorin oli ehkä kahdenkymmenenviiden ja hänellä oli valkoinen paita, jonka hihat oli kääritty.

He riitelivät työvuoroista. DX7 ei ymmärtänyt kieltä, mutta unessa hän ymmärsi silti kaiken. Kukaan ei halunnut lauantaita. Vanhin sanoi, että hän oli tehnyt lauantait kolmekymmentä vuotta ja nyt oli muiden vuoro. Keskimmäinen sanoi, että hänellä oli lauantaina häät, serkun häät, ja että hän oli sanonut siitä jo keväällä. Nuorin sanoi, että hänen vaimonsa laskettu aika oli lauantaina.

“Sanoit saman viime kuussa”, vanhin sanoi.

“Silloin se oli arvio. Nyt se on varma”

“Lapsi tulee kun tulee. Ei se katso kalenteria”

Nuorin kaivoi taskustaan valokuvan, vanhan paperikuvan, ja laittoi sen tiskille. DX7 näki sen pöytäänsä asti, vaikka ei olisi pitänyt nähdä. Mustavalkoinen ultraäänikuva, jossa oli harmaata sumua ja keskellä pieni vaalea kaari. Selkäranka. Vanhin katsoi kuvaa pitkään ja pyyhki samaa lasia, jonka oli jo pyyhkinyt.

Antakaa sille se lauantai, DX7 yritti sanoa. Ääntä ei tullut. Hän yritti uudestaan ja huomasi, että hänen suunsa oli täynnä lämmintä viiniä, vaikka hän ei muistanut juoneensa.

Nuorin katsoi häntä. Ensimmäistä kertaa koko unen aikana joku katsoi häntä suoraan.

“Kuka sinä olet”, nuori mies kysyi suomeksi.

“DX7”

“Ei se ole nimi”

Juna nytkähti ja DX7 heräsi. Suussa maistui viini. Siitä hän oli varma, vaikka viiniä ei ollut ollut.

“Sykkeesi nousi unessa”, Tracy sanoi. “Mitä näit?”

“Maltan”

“Et ole koskaan käynyt Maltalla”

“Tiedän”

“Mitä Maltalla oli?”

DX7 mietti. Kuva oli jo haalistumassa reunoilta niin kuin unet haalistuvat.

“Joku tarvitsi lauantain vapaaksi. Ja ne ei antaneet”

“Se oli unta”, Tracy sanoi.

“Tiedän”, DX7 sanoi toisen kerran, eikä ollut enää yhtä varma.

Linahamari

Juna pysähtyi ja ovet aukesivat. Vaunuun tuli kylmää ilmaa, joka haisi merelle, raudalle ja savulle. DX7 otti laukun hyllyltä ja astui laiturille. Kukaan muu ei jäänyt pois eikä kukaan noussut kyytiin. Juna lähti takaisin etelään yhtä äänettömästi kuin oli tullut.

“Tervetuloa Linahamariin”, DX7 sanoi itselleen. “Hieno vastaanotto”

Laiturin päässä seisoi aluetarkkailurobotti. Se oli samaa vanhaa mallia kuin AT1 Kalasatamassa, mutta valot olivat sammuneet ja jalkojen ympärille oli kasvanut jäkälää. Joku oli laittanut sen päähän punaisen käsin neulotun villapipon, jossa oli tupsu.

“Ei turhaa lorvailua laiturilla”, DX7 sanoi robotille. “Identifioi itsesi ja kerro syysi, miksi olet täällä”

Robotti ei vastannut. Parempi niin, ei tarvinnut taas esitellä aluelupaa. DX7 suoristi pipon ja jatkoi matkaa.

Laiturilta näki koko sataman. Vuono oli tumma ja tyyni, ja rannalla oli nikkelitehdas, jonka kuudesta piipusta kolmesta nousi savua. Tehdas oli syy koko kaupunkiin. Linahamari oli palautettu Suomelle Venäjän romahdettua, ja Järjestelmä oli herättänyt tehtaan henkiin, koska se tarvitsi nikkeliä akkuihin, robotteihin ja lentoautoihin. Siksi rata oli rakennettu tänne niin nopeasti. Helsingissä kukaan ei miettinyt, mistä nikkeli tuli. DX7 ei ollut miettinyt sitä koskaan.

“Tracy. Tuolta se kaikki tulee”

“Osittain. Loput tulee Afrikasta”

“Kiitos, tämä oli hyödyllinen tieto”

“Ole hyvä”

Kaupunki oli rakennettu neuvostoaikana elementeistä. Viisikerroksiset kerrostalot seisoivat riveissä rinteessä ja julkisivuja oli joskus maalattu keltaisiksi ja vaaleanpunaisiksi, mutta väristä oli jäljellä enää aavistus. Parvekkeet oli lasitettu sillä mitä oli löytynyt, yhdessä oli muovia, toisessa lautaa ja kolmannessa vanha ulko-ovi kyljellään postiluukkuineen. Ylimmän kerroksen ikkunassa paloi valo ja joku katsoi alas. DX7 nosti kätensä, verho liikahti ja valo sammui.

“Ystävällistä porukkaa”, hän sanoi.

“Sinua ei ole ennen nähty täällä”, Tracy sanoi.

“Mistä sä tiedät”

“Arvaan”

Kadun keskellä kulki paksu putki, kääritty lasivillaan ja peltiin. Kaukolämpöä kai, DX7 päätteli. Helsingissä nämä oli kaivettu maan alle kauan sitten, mutta täällä routa olisi varmaan rikkonut ne. Putken yli oli rakennettu puiset portaat. Hän nousi portaille ja laski käden putken päälle. Se oli lämmin ja hän piti kättä siinä hetken.

Portaiden alla, putken suojassa, istui kolme poikaa. Ehkä neljäntoista. Yhdellä oli ilmapistooli, joka näytti isommalta kuin poika itse. Kun DX7 tuli portailta alas, isoin pojista nousi ja asettui hänen eteensä.

“Mistä sä oot”

“Etelästä”

“Mitä sulla on laukussa”

“Likaisia sukkia ja yksi antidootti”

Poika katsoi laukkua. Toinen poika tuli hänen viereensä ja kolmas jäi istumaan ilmapistooli polvillaan.

“Anna se laukku”

DX7 katsoi poikaa ja huokaisi. Hän ei ollut nukkunut kunnolla kahteen yöhön, häntä särki joka paikkaan ja hän oli juuri tullut maailman reunalle tehtävään, jota kukaan ei suostunut kertomaan. Hän otti pojan ranteesta kiinni, käänsi sitä vähän, ei paljon, juuri sen verran että poika polvistui lumeen.

“Kuule”, DX7 sanoi rauhallisesti. “Mä oon ollut eilen jengiläisen kanssa tekemisissä, jolla oli metallinen käsi. Sä et oo edes lähellä”

Hän päästi irti. Poika nousi ja hieroi rannettaan. Kukaan ei sanonut mitään. Kolmas poika laski ilmapistoolin hitaasti maahan.

DX7 kaivoi taskustaan tupakka-askin, otti yhden itselleen ja ojensi askia isoimmalle pojalle. Poika katsoi askia, sitten häntä, ja otti yhden.

“Missä täällä on hotelli”, DX7 kysyi.

“Arktika. Ylhäällä mäellä. Ei siellä kukaan oo”

“Kuulostaa hyvältä”

Hän lähti kävelemään ylämäkeä. Polvia alkoi särkeä ja sitten lonkkia. Kuinka vanha hän oikein oli? Sitä hän ei tiennyt tarkalleen. Järjestelmä ei ollut kertonut eikä hän ollut kysynyt. Lenkkareiden kantapäät olivat kuluneet puhki ja kylmä tuli sisään. Uudet olisivat maksaneet 200 euroa. Hän oli pitänyt niitä kädessään Kalasataman kaupassa ja laittanut takaisin hyllyyn.

“Tracy, paljonko mulla on tilillä”

“Riittävästi. Mutta ei lenkkareihin”

“Mistä sä tiesit mitä mä aattelin”

“Kuuluu työnkuvaan. Muuten, äskeinen oli turhaa”

“Mikä”

“Ranne”

“Se oli kasvatuksellista”

“Sykkeesi ei noussut ollenkaan”, Tracy sanoi. “Se on uutta”

Kadun kulmassa oli vanha näyttötaulu, joka heräsi kun DX7 käveli ohi. Ruutuun tuli Weather Bpox hymyilevänä ja ruskettuneena.

“Arvoisat pohjoisen asukkaat! Järjestelmä ei ole unohtanut teitä. Talvi on pitkä ja pimeä. Siksi HFA Inc lahjoittaa jokaiselle Linahamarin asukkaalle purkin aurinkoa. Tiivistettyä kesävaloa Välimereltä. Purkin saa avata kerran. Purkit jaetaan torstaina. Avattu purkki on palautettava täytettäväksi. HFA Inc pidättää oikeuden valoon, joka purkista on päässyt ulos. Sehän teille sopii varmastikin”

Kuva välähti ja Weather jäi hymyilemään, koska seuraavaa ohjelmaa ei tullut. Välimeren valoa, DX7 mietti. Maltan kalkkikiviseinät tulivat mieleen, lämpiminä vielä illalla. Hän pudisti päätään.

Mäen päällä oli kulttuuritalo, jossa oli kuusi valkoista pylvästä ja kipsinen tähti päädyssä. Ovessa oli käsin kirjoitettu lappu: “Elokuvakerho torstaisin klo 19. Tuo oma tuoli.” Mitähän täällä katsottiin, DX7 pohti. Ja kuinka monta tuolia salissa oli torstaisin.

Talon edessä oli pieni puisto ja kolme pihlajaa täynnä marjoja. Penkillä istui vanha mies karvalakissa ja syötti varpusia. DX7 istui penkin toiseen päähän eikä kumpikaan sanonut mitään. Varpuset kävivät tarkistamassa hänen kenkänsä ja palasivat sitten miehen luo.

“Ei niille kannata antaa leipää”, mies sanoi lopulta. “Ne tulee riippuvaisiksi”

“Miksi sä sitten annat”

“Mä oon niille ainoa”

DX7 sytytti tupakan. Tuuli sammutti sen kaksi kertaa ja vasta kolmannella kerralla, kun hän kääntyi selin mereen ja suojasi liekin kämmenillä, se syttyi. Nikotiini iski päähän ja olo parani vähän.

“Tracy. Onko täällä ketään muita?”

“Virallinen väkiluku on tuhat kaksisataa. Epävirallista en tiedä. Järjestelmä ei näe täällä kunnolla. Tehdas häiritsee”

“Mitä mä täällä oikein teen?”

“Kävelet. Minä katson”

“Hienoa. Oon aina halunnut olla elokuvassa”

“Sykkeesi laski juuri. Ensimmäistä kertaa viikkoon”

DX7 ei vastannut. Alhaalla vuonolla malmilaiva lähti liikkeelle ja lokit nousivat sen kannelta ilmaan. Vanha mies nousi, pudisti murut takistaan ja käveli pois, ja varpuset lähtivät hänen peräänsä.

Hotelli Arktika

Hotelli Arktika oli kaupungin korkein rakennus, yhdeksän kerrosta vaaleaa tiiltä. Se oli rakennettu aikana, jolloin joku oli vielä uskonut, että Linahamariin tulisi turisteja katsomaan revontulia ja Jäämerta. Ikkunoiden alla oli betoniset kukkalaatikot, joissa ei ollut kasvanut mitään pitkään aikaan.

Hotellin vieressä oli samanlainen talo, joka oli jäänyt kesken. Kolme alinta kerrosta oli valmiina ja niistä ylöspäin oli enää betonipilareita ja ruosteista raudoitusta. Ylimmän pilarin päässä istui merikotka. DX7 pysähtyi katsomaan sitä. Hän ei ollut nähnyt merikotkaa kuin kuvissa ja se oli isompi kuin hän oli luullut. Kotka katsoi häntä hetken ja kääntyi sitten taas merelle päin.

“Tracy, onks noi rauhoitettuja”

“On. Ja se tietää sen”

Aulassa oli punaruskeaa marmoria ja lattiaan oli upotettu messinkinen kompassiruusu, jonka pohjoisen nuoli oli kulunut kirkkaaksi. Katossa oli kattokruunu, josta puuttui puolet kristalleista. Vastaanottotiskin takana ei ollut ketään. Tiskillä oli kyltti “Paina nappia”, mutta nappia ei ollut, vain reikä josta roikkui kaksi johtoa. Pitäisiköhän ne painaa yhteen, DX7 mietti. Ei kannattanut, ei hän ollut tullut tänne asti saadakseen sähköiskua hotellin aulassa. Seinällä oli kello, joka oli pysähtynyt viittä yli neljä.

Tiskin vieressä oli pieni kioski. Vitriinissä oli postikortteja, pastilleja ja muutama pullo silmätippoja, jotka olivat tyhjiä. Oveen oli teipattu lappu: “Silmätipat loppu. Uusia torstaina.” Helsingissä tippoja sai automaateista joka kulmasta ja Järjestelmä muistutti, jos annos jäi ottamatta. Täällä odotettiin torstaita.

“Tracy, mikä päivä tänään on”

“Tiistai”

“Ei siis vielä torstai”

“Ei vielä”

Seinän sisältä kuului ääni.

“Tervetuloa Hotelli Arktikaan. Huoneenne on 714. Aamiainen tarjoillaan kello seitsemästä kymmeneen”

Se oli naisen ääni, vanha nauhoitus. Siinä oli jotain lämmintä, mitä Järjestelmän äänissä ei ollut. Joku oli joskus seissyt studiossa ja lukenut nuo lauseet mikrofoniin ja ajatellut väsyneitä matkustajia.

“Missä se aamiainen on?” DX7 kysyi.

“Aamiainen tarjoillaan kello seitsemästä kymmeneen”

“Kiitti. Tosi selvä”

“Tracy, kuka tätä hotellia pyörittää”

“Rekisterissä omistaja on HFA Inc. Henkilökuntaa ei ole merkitty”

“HFA. Totta kai. Weather omistaa koko Helsingin ja sitten vielä tämän”

“Rekisterissä ei lue Weather”

“Ei siinä tarviikaan lukea”

Aulan perällä oli baari. Tiskin takana oli peili ja peilin edessä hyllyllä pölyisiä pulloja. Suurin osa oli tyhjiä, mutta yhdessä oli vielä puolet jotain kirkasta, jonka etiketti oli venäjäksi. DX7 otti pullon, haistoi ja kaatoi lasiin.

“Se ei ole sinun”, Tracy sanoi.

“Kenenkään muunkaan se ei näytä olevan”

Hän joi. Viina poltti kurkussa ja lämmitti vatsan. Hän joi toisen ja jätti pullon tiskille korkki auki, niin kuin joku olisi lähtenyt kesken.

Hissi oli vanha ja sen ovessa oli pyöreä ikkuna. Se nousi hitaasti ja pysähtyi joka kerroksessa, vaikka kukaan ei painanut nappia. Toisessa kerroksessa käytävällä oli punainen matto, kolmannessa vihreä ja neljännessä ei mattoa ollenkaan, vain betonia ja keskellä siivouskärry, jonka ämpärissä oli vettä. Viidennessä ja kuudennessa kerroksessa oli samanlainen kärry. Oliko se sama kärry, DX7 pohti. Siirsikö joku sitä aina kerroksen ylemmäs ennen kuin hissi ehti perille? Seitsemännessä kerroksessa kärryä ei ollut.

“Tracy, näitsä ton kärryn”

“Näin kolme kärryä”

“Vai yhden kolme kertaa”

“Sitä en osaa sanoa”

Huone 714 oli pieni ja siisti. Seinillä oli ruskea tapetti, jossa oli kultaisia lehtiä, ja sängyn yläpuolella valokuva tunturista talvella. Sänky oli pedattu niin tiukalle, että peittoa piti kiskoa kahdella kädellä. Pöydällä oli vesilasi, jonka pohjalle oli laskeutunut pölyä. DX7 kaatoi veden lavuaariin ja otti uutta hanasta. Vesi oli kylmää ja maistui paremmalta kuin Helsingissä, jossa vedessä maistui aina vähän kloori.

Kylpyhuoneen peilissä oli halkeama vinottain. DX7 katsoi itseään. Silmäpussit ja parransänki, ja vasemmassa kulmakarvassa arpi, jonka alkuperää hän ei muistanut. Tappelu Kalasatamassa vai joku aiempi? Järjestelmä oli kenties pyyhkinyt senkin. Hän pesi kasvot. Pyyhe tuoksui mäntysuovalle. Päänsärky oli tulossa takaisin, viina oli vain lykännyt sitä, joten hän otti laukusta antidootin ja nielaisi puolikkaan varmuuden vuoksi.

Illalla vuonon yllä syttyi vihreä juova ja sitten toinen. DX7 avasi ikkunan. Hän ei ollut ennen nähnyt revontulia. Ne liikkuivat hitaammin kuin hän oli luullut ja välillä reunassa välähti violettia.

“Tracy, näetsä nää”

“Näen sinun kauttasi. Kauniita”

“Sä et oo ennen sanonut mistään, että se on kaunis”

“En ole ennen nähnyt revontulia”

“Etkö sä nää mitä vaan, mitä haluat. Kaikki kamerat, kaikki päät”

“En näe täällä kuin sinun kauttasi”, Tracy sanoi.

DX7 seisoi ikkunassa kunnes sormia alkoi kolottaa. Hotellin rakentaja oli ollut oikeassa. Tänne olisi kannattanut tulla katsomaan tätä.

Yöllä hän heräsi ääniin. Hän meni ikkunalle ja katsoi alas takapihalle, jossa oli roska-astioita, lastauslaituri ja yksi katulamppu. Takaoven eteen ajoi musta auto. Autosta nousi mies, jolla oli pitkä tumma takki ja hattu, ja hänen perässään nousi kolme naista. Kaikki kolme olivat häikäisevän upeita ja kaikki kolme olivat ilotyttöjä. Sen näki siitä, ettei mies katsonut heihin kertaakaan eivätkä he katsoneet mieheen. Yhdellä naisista oli valkoinen turkki ja korkeat korot, ja kaksi muuta ottivat häntä käsipuolesta, koska jäisellä asfaltilla oli vaikea kävellä. Takaovi aukesi sisältä ennen kuin kukaan ehti koputtaa. He menivät sisään ja musta auto ajoi pois ilman valoja.

Hissi lähti liikkeelle jossain alhaalla ja pysähtyi joka kerroksessa niin kuin aina. Seitsemännessä se pysähtyi pidempään ja käytävältä kuului naurua ja korkokenkien kopinaa, joka meni hänen ovensa ohi ja loppui jonnekin käytävän päähän.

DX7 seisoi oven takana ja kuunteli. Hän olisi voinut avata oven. Hän olisi voinut kävellä käytävän päähän ja koputtaa. Helsingissä hän olisi tehnyt niin, ilman muuta. Kuka tuo mies oli, DX7 pohti. Mitä hän teki kaupungissa, jossa ei ollut muuta kuin tehdas ja hotelli? Ja kuka oli avannut oven, kun hotellissa ei ollut henkilökuntaa?

“Tracy”

“Niin”

“Näitsä ton”

“En. Takapihalla ei ole kameroita. Mitä näit?”

DX7 katsoi ovea.

“En mitään. Unta kai”

Miksi hän valehteli Tracylle? Ei hän ollut tehnyt niin ennen, ei ainakaan muistaakseen. Valhe tuli suusta niin helposti, että se vähän pelotti. Hän meni takaisin sänkyyn, kiskoi peiton auki ja nukahti melkein heti.

Tehdas

Kun DX7 heräsi, ulkona oli hämärää eikä hän tiennyt, oliko aamu vai ilta. Täällä valo ei kertonut kellonaikaa, se kertoi vain, että valoa oli vähän ja sitä kannatti käyttää.

“Tracy, paljonko kello on”

“Yhdeksän. Aamu”

“Oletko varma”

“Olen”

Aamiaissali oli toisessa kerroksessa. Siellä oli kaksikymmentä pöytää valkoisine pöytäliinoineen ja kahvikupit oli käännetty ylösalaisin tasseille niin kuin hyvissä hotelleissa tehdään, mutta ruokaa ei ollut missään. Nurkassa humisi kahviautomaatti. DX7 painoi nappia, jossa luki “Kahvi”, ja automaatti mietti pitkään ja antoi kupillisen kuumaa vettä.

“Aamiainen tarjoillaan kello seitsemästä kymmeneen”, sanoi ääni seinästä.

“Kiitti. Tää on just sitä”

Hän joi veden ikkunan ääressä. Se lämmitti ainakin.

Tehtaalle oli kaupungista pari kilometriä ja DX7 päätti kävellä. Mäen alla oli lyhyt kauppakatu, jonka kaupoista suurin osa oli kiinni ja ikkunoihin oli liimattu ruskeaa paperia. Yksi ikkuna oli kuitenkin pesty, niin puhtaaksi että DX7 näki siitä ensin itsensä. Ikkunan yläpuolella luki kultaisin kirjaimin Alexander McQueen. Näyteikkunassa oli mallinukke ja sen päällä pitkä musta takki, jonka olkapäät oli leikattu teräviksi. Hintalappua ei ollut ja ovi oli lukossa.

Kuka tänne nikkelikaupunkiin oli tuonut Alexander McQueenin, DX7 mietti. Ja kuka sen ostaa? Tehtaan johtaja kenties, tai se mies pitkässä takissa, joka oli tullut yöllä takaovesta. Ehkä hänen takkinsa oli juuri täältä. DX7 katsoi takkia ja sitten omia lenkkareitaan, joiden kantapäät olivat puhki.

“Tracy, paljonko tollanen takki maksaa”

“Kuusi kuukautta palkkaasi”

“Entä lenkkarit”

“Lenkkareihin ei edelleenkään ole varaa”

“Sä oot ihan kauhee tänään”

“Olen samanlainen kuin eilen”

Tehtaalle johti leveä tie ja sen reunoilla oli mustia kuonakasoja. Kasojen väliin oli istutettu pensaita, joiden lehdet olivat harmaita ja kovia. DX7 kosketti yhtä ja huomasi, että se oli muovia. Joku oli istuttanut muovikasveja kuonakasojen väliin, jotta töihin kävelevien ei tarvitsisi katsoa pelkkää kuonaa. Ajatus oli ystävällinen, mutta vähän surullinen.

Tehdas oli valtava. Alimpana oli vanha punatiilinen osa kaarevine ikkunoineen, sen päällä harmaa betonilaajennus ja ylimpänä uusin osa lasia ja terästä, joka oli tehty sen jälkeen, kun Järjestelmä oli ottanut kaivoksen haltuunsa. Jokainen osa oli varmaan aikanaan luullut jäävänsä viimeiseksi.

Portilla oli kyltti: “Turvallisuus ensin. 812 päivää ilman tapaturmaa.” Numerot olivat irrotettavia muovilaattoja ja kahdeksikko oli pudonnut lumeen. DX7 nosti sen, pyyhki sen hihaansa ja painoi takaisin paikalleen. Oliko luku enää totta, sitä hän ei tiennyt, mutta kyltti näytti nyt paremmalta.

Portti oli auki. Sisältä kuului huminaa, jonka tunsi jalkapohjissa. Hallit olivat pitkiä ja korkeita, ja katossa kulki kiskoja, joita pitkin nosturit liikkuivat ilman kuljettajaa. Ne nostivat isoja harmaita kappaleita, veivät ne hallin toiseen päähän ja laskivat alas, ja sitten ne nostivat samat kappaleet ja toivat ne takaisin. DX7 seurasi niitä pitkään. Mikä tässä oli ideana? Sitä hän ei keksinyt.

“Tracy, mitä noi tekee”

“Ylläpitävät valmiutta”

“Mihin”

“Siihen ei ole merkintää”

“Kuulostaa multa”

“Sinä et ylläpidä valmiutta”

“En niin. Mä oon tehtävässä, jota ei oo olemassa”

Hallin perältä tuli mies. Ensimmäinen ihminen, jonka DX7 näki tehtaalla. Hänellä oli oranssi haalari, kypärä kainalossa ja kasvot, joihin pakkanen ja nikkelipöly olivat tehneet omat merkintänsä. Hän pysähtyi kahden metrin päähän ja katsoi DX7:ää ylhäältä alas, lenkkareista alkaen.

“Kuka sä oot”

“DX7. Etsivä. Mulla on aluelupa koko maahan”

“Täällä ei oo koko maata. Täällä on tehdas”

“Sama asia, isompi katto”

Mies ei nauranut. Hän otti puhelimen taskustaan, katsoi sitä ja laittoi sen takaisin.

“Ei täällä ole mitään etsittävää. Nikkeliä. Kuonaa. Nostureita”

“Ja sua”

“Ja mua. Mä oon työnjohtaja. Mä johdan nostureita, jotka ei tarvii johtajaa”

“Kuulostaa rauhalliselta työltä”

“On se”. Mies katsoi häntä vielä hetken. “Mitä etelän etsivä tekee täällä”

“Kävelee”, DX7 sanoi. “Sain sellaisen ohjeen”

Mies tuhahti. Sitten hän astui lähemmäs ja laski äänensä, vaikka hallissa ei ollut ketään kuulemassa.

“Kuule. Kävele vaan. Mutta älä mene laaksoon tunturin taakse. Siellä ei oo mitään sun asiaa”

“Mitä siellä on”

“Ei mitään. Juuri siksi”

Hän pani kypärän päähänsä ja käveli pois. Ovi hallin päädyssä paukahti kiinni hänen perässään.

“Tracy, mitä laaksossa on”

“Karttatieto puuttuu”

“Sä sanot sen aina samalla äänellä, kun sä et halua sanoa jotain”

“Minulla on vain yksi ääni”, Tracy sanoi.

Hallin päätyseinällä oli iso maalaus, jossa työläiset seisoivat rivissä haalarit päällä ja katsoivat kohti nousevaa aurinkoa. Yhdellä oli kädessä vasara, jota hän piti kuin lippua. Maalaus oli haalistunut niin, että aurinko oli vaaleanpunainen. Olivatko nämä ihmiset joskus olleet olemassa, DX7 pohti. Ja jos olivat, missä he nyt olivat.

Katon kaiuttimista kuului gongi ja sen jälkeen reipas miesääni.

“Hyvät nikkelityöläiset! Tehtaan johto muistuttaa, että hymy lisää nikkelin saantoa keskimäärin kolme prosenttia. Hymyilkää siis vuoronne aikana. Hymyilyn laiminlyönnistä ei rangaista, mutta se kirjataan. Lisäksi muistutamme, että Järjestelmä on käynnistänyt kampanjan Nikkeliä jokaiseen kotiin. Kansalaiset voivat lahjoittaa vanhat hammaspaikkansa, kolikkonsa ja polkupyöränsä vaihteet tehtaalle. Jokaisesta lahjoitetusta kilosta lahjoittaja saa kunniamaininnan ja yhden ilmaisen sinisen tipan. Kiitos ja hyvää vuoroa. Muistakaa hymyillä”

Hallissa ei ollut ketään, joka olisi voinut hymyillä. DX7 huomasi hymyilevänsä ja lopetti heti, koska ei halunnut, että se kirjattaisiin.

“Täältä nikkeli menee etelään”, Tracy sanoi. Yhteys oli tehtaan sisällä parempi kuin kaupungilla. “Siitä tehdään Järjestelmän komponentteja”

“Eli osa minusta on tästä hallista”

“Osittain”

“Kiva tietää. Tunnen itseni heti kotoisammaksi”

DX7 laski kätensä hallin seinälle. Seinä oli kylmä ja kostea ja sen läpi tuntui sama humina kuin lattiasta. Hallin perällä oli ovi, jonka yläpuolella luki punaisin kirjaimin “Vain henkilökunnalle”. Henkilökuntaa oli näkynyt tasan yksi kappale, ja se oli juuri lähtenyt. DX7 päätti, että se teki hänestä henkilökuntaa, ja avasi oven.

Bunkkerit

Oven takana oli portaat alas. DX7 laski askelia ja niitä tuli kuusikymmentä, ja sitten portaat loppuivat käytävään, joka oli louhittu suoraan kallioon. Katossa paloi loisteputki joka kymmenennen metrin välein ja niiden välissä oli niin pimeää, että hän kulki valosta valoon. Seinissä kulki kaapeleita ja putkia ja jossain tippui vettä tasaiseen tahtiin. Ilma muuttui kosteammaksi ja suolaisemmaksi, joten meren täytyi olla lähellä.

“Tracy, kuuletko”

“Huonosti. Kallio on paksu”

“Hyvä. Mäkin kuulen huonosti”

“Montako porrasta tuli”

“Seitsemänkymmentä”

“Kuusikymmentä”, Tracy sanoi.

“Sitä mä tarkoitin”

Käytävän päässä oli metalliovi, jossa oli vanha venäläinen kyltti ja sen päällä uudempi suomenkielinen: “Tämä käytävä on suljettu vuonna 2031. Jos luet tätä, käytävä on edelleen suljettu.” DX7 luki kyltin kahdesti.

“Hyvä tietää”, hän sanoi ja avasi oven. Se ei ollut lukossa.

Ovi aukesi kallion kylkeen pienen hiekkarannan yläpuolelle. Hiekka oli harmaata, melkein mustaa, ja aallot toivat rantaan ohuita jäälevyjä, jotka hajosivat kilisten. Rannalla oli kaksi vanhaa puuvenettä kumollaan ja niiden haljenneista pohjista kasvoi heinää, joka oli jo keltaista. Vuonolla malmilaiva oli taas paikallaan. Oliko se liikkunut ollenkaan, DX7 mietti. Ehkä lokit vain nousivat ja laskeutuivat sen kannelle aina, kun joku katsoi.

Kallion kyljessä oli kolme bunkkeria rivissä sodan ajalta. Joku oli maalannut yhden kylkeen valkoisella “1944” ja joku toinen sen alle punaisella “Ei kiinnosta”. Molemmat olivat haalistuneet samanlaiseksi vaaleanpunaiseksi. Keskimmäisen bunkkerin oveen oli kiinnitetty laminoitu tiedote.

“Järjestelmä tiedottaa: Tämä bunkkeri on luokiteltu kulttuuriperinnöksi. Historiallinen tunnelmointi on sallittu kello 10–16. Pohdiskelu sodan merkityksestä on sallittu, mutta enintään viisitoista minuuttia kerrallaan, jotta muillekin jää. Kiitos, että kunnioitat menneisyyttä vastuullisesti.”

DX7 katsoi ympärilleen. Muita ei ollut kilometrien säteellä.

“Jotta muillekin jää”, hän sanoi ääneen. “Tracy, kuka näitä kirjoittaa”

“Järjestelmän tiedotusyksikkö”

“Onko siellä ihmisiä”

“Yksi. Hän on ollut lomalla kolme vuotta”

DX7 ei tiennyt, oliko se vitsi. Tracy ei yleensä vitsaillut. Hän katsoi kelloa. Se oli vähän yli kaksi, joten aikaa oli.

Bunkkerin aukko oli matala ja hänen piti kumartua syvään. Sisällä oli kylmempää kuin ulkona. Meren kohina jäi taakse ja tilalle tuli oma hengitys, joka kaikui betonista. Betonissa näkyi laudoituksen jälki niin tarkasti, että erotti laudan syyt ja oksankohdat. Joku oli valanut tämän käsin kahdeksankymmentä vuotta sitten. Laudat olivat mädäntyneet aikoja sitten, mutta niiden kuvio oli jäänyt kiveen.

Ampuma-aukosta näkyi vuono kapeana viivana. Tästä oli joku nuori mies joskus katsonut tuntikausia ja odottanut laivoja. Mitähän hän oli ajatellut, kun mitään ei tapahtunut, DX7 pohti. Kotia kai, ruokaa ja jotain tyttöä. Samoja asioita kuin kaikki, jotka odottavat. Oliko hänelläkin ollut joku, joka kokosi hänen ajatuksensa iltaisin? Tuskin. Hän oli joutunut kokoamaan ne itse.

Lattialla oli tyhjiä vodkapulloja, jotka joku oli järjestänyt riviin pisimmästä lyhimpään. Se oli tehty huolella. Rivin päässä oli yksi pullo erikseen pystyssä ja sen kaulaan oli sidottu punainen naru. DX7 ei koskenut siihen. Joku oli juonut tässä jonkun muistoksi, ja se kuului hänelle.

Nurkassa oli vanha juuttisäkki, jonka suu oli sidottu sähköjohdolla. DX7 avasi solmun. Säkissä oli venäläisiä VHS-nauhoja, kymmeniä, ja kun hän nosti niitä yksi kerrallaan, muovikotelot narahtelivat. Kotelot olivat kellastuneet ja etiketteihin oli kirjoitettu kuulakärkikynällä, osa kyrillisin ja osa latinalaisin kirjaimin. Yhdessä luki “Häät 1998”, toisessa “Sotši” ja kolmannessa “Mama 60”. Neljännessä ei ollut tekstiä, vain piirretty sydän ja sydämen sisällä pieni tähti. DX7 piti sitä kädessään pidempään kuin muita, eikä tiennyt miksi.

Joku oli tanssinut häissä ja joku oli vilkuttanut kameralle Sotšin rannalla. Joku oli täyttänyt kuusikymmentä ja itkenyt, kun lapset lauloivat. Laitetta, jolla nauhoja olisi voinut katsoa, ei ollut tehty kolmeenkymmeneen vuoteen. Muistot olivat tallessa, mutta kukaan ei päässyt niihin käsiksi.

“Tracy, onks Järjestelmällä VHS-soitinta”

“Ei ole”

“Arvasin”

Hän ajatteli omaa muistiaan. Järjestelmä tyhjensi sen joka yö ja aamulla siellä oli vain se, mitä Järjestelmä oli päättänyt jättää. Olivatko hänenkin muistonsa jossain tallessa, jossain säkissä niin kuin nämä, ja jos joku joskus löytäisi ne, tietäisikö se mitä niillä tekisi? Hän laittoi nauhat takaisin samassa järjestyksessä, sydännauhan päällimmäiseksi, ja sitoi suun kiinni vähän tiukemmin kuin se oli ollut.

Hän istui lattialle selkä seinää vasten ja poltti tupakan. Savu ei mennyt ulos ampuma-aukosta vaan kiersi katon rajassa ja jäi sinne. Ulkona meri kohisi ja jossain kaukana tehtaan kaiutin soitti gongin.

Kun hän tuli ulos, kello oli yli kolme. Viisitoista minuuttia oli mennyt reilusti yli. DX7 vilkaisi tiedotetta.

“Kirjaa tää, Tracy. Pohdin sotaa luvatta neljäkymmentäviisi minuuttia”

“Kirjattu”, Tracy sanoi, eikä DX7 vieläkään tiennyt, oliko se vitsi.

Tunturi

Kaupungin takana alkoi tunturi ja DX7 lähti kävelemään sinne, koska kaupungissa ei ollut enää mitään, mitä hän ei olisi jo nähnyt. Ja koska työnjohtaja oli käskenyt olla menemättä laaksoon, ja laakso oli tunturin takana. Asfaltti loppui viimeisen kerrostalon kohdalla ja tie muuttui ensin soratieksi ja sitten poluksi.

Polun vieressä kulki vanha sähkölinja. Puiset pylväät olivat kaikki kallistuneet samaan suuntaan itään, ja johdot roikkuivat niiden välissä löysinä ja soivat tuulessa. Maisema oli ruskea, mutta ruskeaa oli monta eri sävyä. Vaivaiskoivun lehdet olivat punaruskeita, variksenmarjan varvut melkein mustia ja jäkälä harmaanruskeaa. Kun aurinko tuli pilven takaa, koko rinne lämpeni hetkeksi, ja kun pilvi palasi, värit haalistuivat. Helsingissä värit tehtiin näytöillä, täällä piti odottaa pilveä.

“Tracy, näkyykö sulle värit”

“Näkyy. Arvioin niitä 214 eri sävyä”

“Mä en ois arvannut yli kymmentä”

“Sinä et laske. Sinä katsot”

“Onks se huono asia”

“Se on eri asia”

Painanteissa oli vanhaa lunta ja sen pinnalla mustia pilkkuja, tehtaan nokea, joka oli tullut tuulen mukana tänne asti. Tuuli tuli koko ajan samasta suunnasta, ei kovana, mutta se ei lakannut hetkeksikään. Jonkin ajan päästä DX7 huomasi kävelevänsä vähän vinossa, samaan suuntaan kuin pylväät.

Polun vieressä oli poron kallo. Sarvet olivat vielä kiinni ja silmäkuopissa kasvoi vihreää sammalta. DX7 kyykistyi sen viereen. Poro oli varmaan kuollut tähän talvella. Ketut ja korpit ja sade olivat vieneet muun. Hän sanoi sille hiljaa päivää ja tunsi olonsa vähän hölmöksi.

Ylempänä oli vanha opastaulu ja sen alareunaan oli ruuvattu uudempi metallikyltti: “Järjestelmä kuuntelee. Tunturissa puhuttu puhe tallennetaan laatu- ja turvallisuussyistä. Kiitos, että puhut selkeästi.” DX7 katsoi ympärilleen. Kilometrien päässä ei ollut ketään muuta kuin se kallo.

“Selkeästi”, hän sanoi kovaa. “Päivää. Poro. Kuollut”

“Tallennettu”, Tracy sanoi.

Tunturin laella oli vanha tutka-asema. Betonirakennuksen päällä oli iso pallomainen kupu, jonka kuori oli irronnut isoina laattoina, ja sisältä näkyi teräsrunko, kolmioista koottu. Kupu oli joskus kuunnellut taivasta, lentokoneita ja ohjuksia ja kaikkea, mikä tuli idästä. Nyt tuuli kulki sen reikien läpi ja teki ääntä, joka nousi ja laski ja kuulosti urkujen soitolta jossain kaukana.

DX7 istui portaille kuvun alle ja kuunteli. Hän ei ajatellut Lindaa eikä tehtävää eikä Järjestelmää. Hän ei ajatellut oikeastaan mitään ja huomasi sen vasta jälkeenpäin, kun ajatukset palasivat. Milloin hän oli viimeksi ollut ajattelematta mitään? Ei tullut mieleen. Ehkä ei koskaan. Tracykaan ei sanonut mitään. Ehkä yhteys ei kantanut tänne asti. Ehkä Tracykin kuunteli.

Aurinko laski ja taivas idässä muuttui violetiksi ja sitten tummansiniseksi. Tunturin varjo venyi laakson yli. Silloin laaksosta alkoi näkyä valoa kohdasta, jossa kartan mukaan ei pitänyt olla mitään. Se ei ollut katulamppu eikä ikkuna, vaan jotain kirkkaampaa ja kylmempää, ja se välkkyi hitaasti, niin kuin jokin olisi hengittänyt.

“Tracy. Mitä tuolla on”

Hiljaisuus.

“Tracy”

“Mene takaisin hotellille”, Tracy sanoi. Ääni oli erilainen kuin yleensä, lyhyempi.

“Työnjohtaja sanoi samaa. Ei mitään, juuri siksi”

“Hän oli oikeassa”

DX7 nousi portailta. Hän katsoi valoa vielä hetken ja lähti sitten kävelemään rinnettä alas. Ei hotellille päin.

Lasi

Rinne oli jyrkempi kuin ylhäältä näytti ja polkua ei enää näkynyt. Kivet olivat liukkaita ja kerran DX7 kaatui ja löi kämmenen auki terävään kiveen. Hän nuoli veren pois, kirosi ja jatkoi. Valo ei kasvanut niin kuin valot yleensä kasvavat, kun niitä lähestyy. Se pysyi samankokoisena pitkään ja muuttui sitten yhtäkkiä suureksi, kun hän tuli viimeisen kumpareen yli ja näki koko laakson.

Laakson pohjalla oli järvi, joka oli jo jäässä. Musta ja sileä jää, jonka päällä ei vielä ollut lunta. Järven rannalla oli rakennus. Ensin DX7 luuli sitä jäätiköksi, koska se hohti samalla tavalla kuin jää, sisältäpäin ja kylmänä. Mutta rakennus oli suorakulmainen ja se humisi.

Hän näki lasin.

Koko rakennus oli lasia. Siinä ei ollut lasiseiniä teräsrungon välissä niin kuin Helsingin tornitaloissa, vaan se oli lasia läpi koko talon, niin että sen läpi näki toiselle puolelle kerros kerrokselta. Sisällä oli pitkiä kirkkaita rivejä päästä päähän, ja riveissä liikkui valoa hitaasti ja vähän mutkitellen. Rakennuksen kuva näkyi järven jäässä ylösalaisin, ja sielläkin valo liikkui.

DX7 yritti laskea kerroksia, mutta valo hämäsi silmiä ja hän lopetti yhdessätoista. Katolla oli lunta, joka ei ollut sulanut, vaikka sisällä paloi niin paljon valoa. Kvanttikone tarvitsee kylmää, sen hän muisti jostain, kylmempää kuin mikään talvi. Siksi se oli rakennettu tänne. Pohjoisessa kylmä oli ilmaista. Helsingissä siitä olisi pitänyt maksaa.

Välillä kaikki rivit välähtivät yhtä aikaa ja tunturi lasin toisella puolella katosi hetkeksi ja palasi sitten. DX7 katsoi sitä monta kertaa. Laskiko rakennus myös tunturin? Tyhmä ajatus, mutta hän ei saanut sitä pois päästä.

Aitaa ei ollut, eikä portteja eikä yhtään kylttiä. Se oli DX7:stä oudointa kaikesta. Järjestelmä laittoi kyltin joka paikkaan, bunkkeriin ja tunturiin ja tehtaan portille, mutta tänne ei. Kukaan ei vartioinut rakennusta. Tai sitten se vartioi itse itseään.

“Tracy”, hän kuiskasi. “Näetsä tän”

Oli pitkä hiljaisuus.

“Näen”, Tracy sanoi lopulta. Ääni kuulosti erilaiselta kuin ennen, selkeämmältä ja lähempää, niin kuin Tracy olisi seissyt hänen vieressään. “Älä mene lähemmäs”

“Miksi”

“Koska se näkee sinut paremmin kuin minä”

“Mitä se sitten näkee”

“Kaiken, minkä minä tyhjennän joka yö”

DX7 jäi seisomaan jään reunalle. Hän mietti tätä. Kaiken, minkä minä tyhjennän. Tracy ei ollut koskaan puhunut tyhjentämisestä noin, ikään kuin se olisi jotain, mitä hän teki DX7:lle, eikä jotain, mitä Järjestelmä teki.

“Mitä sä tarkoitat”

“Mene pois sieltä. Nyt”

Rivit välähtivät yksi kerrallaan hitaasti päästä päähän, niin kuin joku olisi lukenut kirjaa sivu kerrallaan. Oliko se kaunista vai pelottavaa, sitä hän ei osannut sanoa. Molempia kai. Kämmenen haava alkoi taas vuotaa. Hän painoi sitä toista kättä vasten, käänsi selkänsä lasille ja lähti kävelemään takaisin pimeään. Kumpareen päällä hän katsoi taakseen. Valo oli taas pieni ja samankokoinen, niin kuin se ei olisi koskaan ollut lähellä.

Vieraat muistot

DX7 ei päässyt hotellille asti. Hän oli kävellyt rinnettä alas puolisen tuntia, kun takaraivossa tuntui jotain outoa, niin kuin joku olisi painanut sormella kohtaa, johon terminaalin elektrodit tavallisesti asettuivat. Nyt pitää istua, hän ajatteli, ja istui jäkälään. Sitten hän ei ollut enää tunturissa.

Hän oli Varsovassa. Ei hän ollut koskaan käynyt Varsovassa, mutta hän tiesi, että tämä oli Varsova, ja tämä ei ollut unta. Katu oli leveä ja märkä ja raitiovaunun kiskot kiilsivät katulamppujen valossa. Talot olivat vanhoja ja harmaita, ja niiden alakerroissa oli kioskeja, joissa myytiin tupakkaa ja puhelinkortteja. Ovensuissa seisoi naisia pienissä ryhmissä. He olivat paenneet sotaa jostain idästä ja heidän laukkunsa olivat liian pieniä siihen, mitä niissä olisi pitänyt olla.

Yksi heistä oli kahdeksantoista. Hänellä oli lävistykset nänneissä ja ne näkyivät ohuen paidan läpi. Se oli hänen fetissinsä. Hän seisoi suorassa ja katsoi ohikulkijoita silmiin yksi kerrallaan eikä pyytänyt mitään. Kun hän katsoi DX7:ää, hän ei katsonut ohi niin kuin muita. Hän katsoi häntä niin kuin olisi tuntenut hänet.

“Myöhässä”, hän sanoi puolaksi. DX7 ymmärsi sen silti.

“Mistä”

Tyttö ei vastannut. Raitiovaunu ajoi ohi ja kun se oli mennyt, tyttöä ei enää ollut.

Sitten Varsova haihtui ja hän seisoi rautasillalla Linahamarissa kanavan yli. Hän oli ylittänyt saman sillan eilen pimeässä huomaamatta. Nyt oli päivä. Sillan kaide oli täynnä rakkauslukkoja, satoja, ruosteisia ja kirkkaita, ja niihin oli kaiverrettu nimikirjaimia ja päivämääriä. Hänen kätensä meni yhteen lukkoon niin kuin se olisi tiennyt, missä se oli. Lukossa luki DX7. Täsmälleen hänen nimensä, ja sen vieressä toinen nimi, joka oli ruostunut niin, ettei siitä saanut selvää. Ensimmäinen kirjain saattoi olla L. Avainta ei ollut. Joku oli heittänyt sen kanavaan kauan sitten, niin kuin rakkauslukkojen avaimille kuuluu tehdä.

Sitten kaikki pyöri sekaisin. Maltan baari ja nuori mies, joka kysyi kuka sinä olet. Takaovi, joka aukesi ennen kuin kukaan koputti. VHS-nauha, jossa oli pelkkä sydän. Alexander McQueenin musta takki. Lindan kengännauhat. Ne eivät tulleet järjestyksessä vaan yhtä aikaa, ja jotkut niistä eivät olleet hänen, ja hän ei enää tiennyt mitkä.

DX7 makasi selällään jäkälässä. Taivas oli harmaa ja korkealla ja suussa maistui metalli. Hän ei tiennyt, kuinka kauan oli maannut, mutta jäkälä oli painunut hänen muotoisekseen ja kämmenen haava oli lakannut vuotamasta.

“Linda”

Hiljaisuus.

“Linda, ootko siellä”

“Tracy tässä”, Tracy sanoi hiljaa. “Sinä sanoit Linda”

“En sanonut”

“Sanoit kahdesti”

DX7 nousi istumaan. Pää oli raskas kuin krapulassa, vaikka hän oli juonut vain kaksi lasia hotellin baarissa ja siitä oli päivä. Vai oliko?

“Mikä päivä on”

“Keskiviikko”

“Eilen oli tiistai”

“Niin oli”

“Eli mä en oo maannut täällä kahta päivää”

“Et. Noin tunnin”

DX7 hieroi silmiään.

“Keiden muistoja ne oli”

Tracy oli hiljaa pitkään.

“En tiedä. Varsova ei ole Järjestelmän arkistoissa. Silta on, mutta siinä lukossa ei ole merkintää. Ne tulivat jostain muualta”

“Lasista?”

“En tiedä”

DX7 ei ollut koskaan kuullut Tracyn sanovan niin kahta kertaa peräkkäin. Se pelotti enemmän kuin Varsova.

“Sä sanoit äsken, että se näkee kaiken, minkä sä tyhjennät joka yö”

“Minä en sanonut niin”, Tracy sanoi.

“Sanoit. Järven rannalla”

“Sinä olet sekaisin. Ota antidootti”

DX7 kaivoi laukusta antidootin ja otti kokonaisen, ei puolikasta. Hän odotti, että korvien kohina hellittäisi niin kuin aina. Se hellitti, mutta hitaammin kuin ennen. Laakson pohjalla lasirakennus hohti samalla tavalla kuin äsken, kiirehtimättä.

Oliko Tracy sanonut niin vai ei? Hän oli varma, että oli. Melkein varma.

“No, ainakin Maltalla oli lämmin”, hän sanoi ääneen, ja nousi, ja lähti kävelemään kohti Kolomjärveä, koska sinne johti ainoa polku, joka ei vienyt takaisin lasin luo.

Kolomjärvi

Polku vei tunturin juurelta pitkän järven rantaan. Kartan mukaan se oli Kolomjärvi. Oli jo pimeää, mutta taivaalla liikkui revontulia ja niiden valossa näki kulkea. Järven toisessa päässä oli vanha rajavartioasema, jonka ikkunassa paloi valo. Se näytti olevan lähellä, mutta kun DX7 lähti kiertämään rantaa, matkaan meni yli tunti. Täällä ei ollut puita eikä taloja, joista olisi voinut arvioida matkaa.

Ranta oli pyöreitä sileitä kiviä, joita jää oli hionut joskus kauan sitten. Järvi oli vielä sula ja niin kirkas, että revontulten valossa pohjan näki monen metrin syvyyteen. Pohjassa makasi vanha polkupyörä kyljellään ja tarakalla oli vielä kori. Kuka tänne oli pyöräillyt, DX7 pohti, ja miksi pyörä oli järvessä. Ehkä joku oli ajanut talvella jäällä ja jää oli pettänyt. Tai sitten joku oli vain kyllästynyt pyöräänsä.

“Tracy, onks täällä kaloja”

“Rautua. Ne ovat syvemmällä”

“Mistä sä tiedät”

“Järjestelmän kalastusrekisteri. Viimeisin merkintä on monen vuoden takaa”

“Eli kukaan ei oo kalastanut täällä vuosiin”

“Tai kukaan ei ole ilmoittanut”

“Mä en ilmoittais. Mä en ilmoittais ikinä mitään”

“Sinä ilmoitat minulle kaiken”, Tracy sanoi.

“Ilmoitanko”

“Melkein kaiken”

DX7 ei vastannut. Hän ajatteli takapihaa, mustaa autoa ja naisia korkokengissä. Tiesikö Tracy? Jos tiesi, miksi ei sanonut?

Puolivälissä rantaa oli pieni kota ja sen oviaukon yläpuolella peltinen kyltti: “Järjestelmän virkistyskota. Pidä hauskaa vastuullisesti. Hauskanpidon kesto enintään 45 minuuttia.” Sisällä oli nuotiopaikka, jossa ei näyttänyt koskaan olleen tulta, ja kirkkaan oranssiksi maalattu penkki. DX7 istui penkille ja söi hotellista mukaan ottamansa sokeripalan, koska muuta syötävää ei ollut. Hän piti hauskaa ehkä kaksi minuuttia ja säästi loput.

“Kauanko mä oon ollut täällä”

“Kodassa? Kolme minuuttia”

“Ei kun pohjoisessa”

“Toista päivää”

“Tuntuu viikolta”

“Sinulla on ollut paljon muistoja”, Tracy sanoi. “Osa niistä ei ole sinun”

“Mistä mä tiedän mitkä”

“Minä tiedän. Kun tulet terminaaliin, otan vieraat pois”

“Ja mitä sä jätät”

Tracy ei vastannut.

Rajavartioasema oli pitkä ja matala rakennus. Se oli aikanaan rakennettu näyttämään viralliselta ja se näytti viralliselta yhä, vaikka virallisuus oli lähtenyt siitä vuosikymmeniä sitten. Julkisivu oli harmaata rappausta, ikkunat kapeita ja korkealla ja katolla oli antenneja eri suuntiin taivutettuina, niin kuin joku olisi halunnut kuulla kaikki ilmansuunnat yhtä aikaa.

Aidan portti oli auki ja saranat olivat ruostuneet siihen asentoon. Pihalla oli lipputanko ilman lippua ja narun pää kolahteli tankoon tuulessa, kerran viidessä sekunnissa. DX7 laski kolahduksia ja huomasi laskevansa ääneen. Hän lopetti ja vilkaisi ympärilleen, vaikka tiesi, ettei ketään ollut. Paitsi Järjestelmä, joka kuunteli.

Pääovessa oli lappu venäjäksi ja suomeksi: “Suljettu. Avataan uudelleen.” Päivämäärää ei ollut. Oliko lappu kirjoitettu toiveikkaasti vai uhkaavasti, DX7 ei osannut päättää.

Ikkunassa paloi valo. Joku oli sisällä tai joku oli unohtanut valon päälle. DX7 kaivoi takin taskusta lamauttimen, sen saman jolla hän oli kaatanut jengiläisen Kalasatamassa, ja tarkisti latauksen. Puolet. Riittäisi yhteen.

“Mitä sä teet”, Tracy kysyi.

“Varmistan”

Hän kokeili ovea. Se aukesi ja sisältä tuli lämmintä ilmaa.

Konehuone

Lämpö yllätti hänet. Ulkoa rakennus näytti hylätyltä, mutta sisällä humisi lämmitys ja käytävän katossa paloivat loisteputket. Ne välkkyivät vähän ja yksi niistä surisi. Lattialla oli ruskea- ja beigeruutuinen linoleumi, johon saappaat olivat vuosien aikana kuluttaneet polun ovelta ovelle.

DX7 kulki lamautin kädessä. Ketään ei näkynyt. Valo, joka oli palanut ikkunassa, paloi tyhjässä vahtihuoneessa. Pöydällä oli kahvikuppi, jonka pohjalla oli kuivunutta kahvia, ja tuolin selkänojalla oranssi huomioliivi. Työnjohtajan väri, DX7 ajatteli. Tai jonkun muun tehtaan miehen.

Käytävän seinillä oli vanhoja valokuvia, joissa rajavartijat seisoivat riveissä lippalakit päässä. Kaikilla oli sama ilme, joka kertoi, että oli kylmä ja että kuvaaja oli ottanut kuvan liian monta kertaa. Yhdessä kuvassa oli mukana koira, ja se oli ainoa, joka näytti iloiselta. Koira oli varmaan ollut aseman tärkein työntekijä, DX7 mietti, eikä kukaan ollut koskaan sanonut sitä sille ääneen.

Käytävän päässä oli rautaovi. Kaikki muu rakennuksessa oli vanhaa, mutta ovessa oli uusi kiiltävä lukko ja sen vieressä paloi pieni vihreä valo. DX7 katsoi valoa ja hänestä tuntui, että valo katsoi takaisin. Sitten lukko naksahti auki itsestään.

“Et sä kai tehnyt tota”

“En”, Tracy sanoi. Yhteys oli täällä yllättävän selkeä.

“Kuka sitten”

“En tiedä”

Kolmas kerta tänään, DX7 ajatteli. Hän laski. Yksi, kaksi, kolme. Vai oliko se neljäs? Hän ei ollut varma. Hän oli varma vain siitä, että Tracy sanoi sitä nyt useammin kuin koskaan.

Oven takana oli konehuone. Katto oli korkea ja seinät kaakeloitu valkoisiksi. Huoneen keskellä oli rivi teräksisiä kaappeja, joiden pienissä ikkunoissa oli huurretta, ja kaapeista kuului hiljaista rapinaa, samanlaista kuin pakkasella, kun jää asettuu järvellä. Kaappien kyljessä oli logo, jonka DX7 tunnisti heti. HFA Inc. Sama logo, joka loisti Kalasataman näyttötauluilla Weather Bpoxin puheiden aikana.

Hän muisti puheen sukusolusäilöstä. Nuoret työläiset saivat säilöä solunsa ilmaiseksi siihen asti, kunnes lapsenteko olisi ajankohtaista, ja lopuksi Weather oli sanonut, että HFA Inc pidättää kaikki oikeudet solujen käyttöön. Sehän teille sopii varmastikin. Silloin se oli kuulostanut pelkältä mainokselta. Nyt hän seisoi mainoksen sisällä, ja se oli kylmä ja hurisi.

Hän kosketti yhden kaapin lasia ja huurre suli siitä kohdasta. Sisällä oli telineissä satoja pieniä putkia ja jokaisessa putkessa oli tarra ja koodi. Koodit olivat kirjaimia ja numeroita, samanlaisia kuin hänen omansa. Linahamari ei siis ollut pelkkä nikkelikaupunki, DX7 tajusi. Täällä kylmä oli ilmaista ja kylmä piti solut tallessa. Siksi rata oli rakennettu tänne niin nopeasti. Ei pelkän nikkelin takia.

Joku oli opettanut koneet tunnistamaan Muistajat jo soluista. DX7 muisti Cheopsin, egyptiläisen tiedemiehen, joka oli koodannut Muistajien tunnistuksen ja kadonnut Helsingistä. Huhun mukaan hän oli liittoutunut jengiläisten kanssa tai hänet oli siepattu. Ehkä Cheops ei ollut kadonnut ollenkaan, DX7 mietti. Ehkä hän oli vain vaihtanut työnantajaa.

Hän katsoi lähintä riviä hetken ja päätti, ettei halunnut etsiä omaa koodiaan.

“Tracy. Mitä nää on”

“Tulevaisuutta. Tai jonkun ostoslista siitä”

“Onks mun tässä”

“En näe näihin kaappeihin. Ne eivät ole Järjestelmän verkossa”

“Sä et nää tänne, sä et nää takapihalle, sä et nää Lasiin. Mitä sä oikein näet, Linda”

Hiljaisuus.

“Tracy”, DX7 korjasi. “Mä tarkoitin Tracy”

“Tiedän”, Tracy sanoi. “Ota antidootti, kun pääset hotellille. Ja tule huomenna tehtaan terminaaliin. Ei enää kävelyä”

“Ok”

DX7 veti sormen pois lasilta. Huurre alkoi heti peittää kohtaa uudestaan, ensin reunoilta ja sitten keskeltä. Vahtihuoneen ohi mennessään hän otti tuolin selkänojalta oranssin liivin, käänsi sen ja katsoi niskaan ommeltua nimilappua. Siinä ei ollut nimeä, vain koodi samaa sarjaa kuin kaapin putkissa. Hän laittoi liivin takaisin.

Yö

Kun DX7 pääsi takaisin kaupunkiin, oli jo myöhä. Katulamput paloivat joka toisessa pylväässä ja kadut olivat tyhjiä. Satamassa tehtaan yövuoro oli juuri vaihtunut ja laiturin päässä olevan kioskin edessä seisoi neljä miestä haalareissa. Kioski oli auki läpi yön ja ikkunassa oli kyltti: “Kahvi. Makkara. Siniset tipat. Kaikki muu kysy.”

Yksi miehistä kysyi kaikkea muuta. Myyjä ojensi hänelle pienen pussin kokaiinia ja otti setelin, ja mies jakoi pussin muiden kanssa tiskillä niin kuin se olisi ollut sokeria kahviin.

“Yövuoron jälkeen siniset ei riitä mihinkään”, joku sanoi.

Isoin miehistä huomasi DX7:n. Hän pyyhki nenäänsä ja asteli lähemmäs.

“Kato. Helsingin herra. Se joka kävelee”

Uutiset kulkivat täällä nopeasti, DX7 ajatteli. Työnjohtaja varmaan.

“Iltaa”, DX7 sanoi.

“Mitä sä nuuskit meidän tehtaalla”

“En mitään. Mä kävelin läpi”

“Täällä ei kävellä läpi. Täällä tehdään töitä”

Mies tuli niin lähelle, että DX7 haistoi hänestä nikkelipölyn, hien ja viinan. Toiset kolme katsoivat kioskin edestä. Kukaan heistä ei tullut väliin, mutta kukaan ei myöskään lähtenyt.

DX7 tunsi tutun lämmön niskassa. Sen saman kuin Kalasatamassa, kun jengiläisen metallinen käsi oli ollut hänen kurkullaan. Lamautin oli taskussa, puolella latauksella. Hän ei ottanut sitä esiin.

“Kuule”, hän sanoi. “Sulla on ollut pitkä vuoro. Mulla on ollut pitkä päivä. Mä tarjoan kahvin ja sit me molemmat mennään nukkumaan”

Mies katsoi häntä. Sitten hän nauroi, lyhyesti ja vähän yllättyneenä.

“Makkara mulle kanssa”

“Makkara sulle kanssa”

DX7 osti kaksi kahvia ja makkaran. Mies söi makkaran kolmella haukulla, nyökkäsi ja lähti muiden perässä kohti kerrostaloja. Myyjä alkoi pyyhkiä tiskiä rätillä, ympyrää ympyrän perään.

“Sykkeesi nousi”, Tracy sanoi.

“Ja laski”

“Laski ilman antidoottia”

Kokaiini oli Järjestelmän listalla kielletty, siniset ja punaiset tipat taas sallittuja, koska ne tekivät ihmisestä joko rauhallisen tai tehokkaan. Täällä sillä ei näyttänyt olevan väliä. Järjestelmä ei nähnyt tänne kunnolla, Tracy oli sanonut. Ehkä se ei halunnutkaan nähdä.

DX7 joi kahvin laiturilla. Se oli laihaa ja kuumaa. Taivaalla liikkui taas revontulia. Toisena yönä ne eivät enää yllättäneet häntä samalla tavalla, mutta kauniita ne olivat silti, ja vuono heijasti ne niin, että valoa oli sekä ylhäällä että alhaalla.

Kanavan sillalla, samalla jonka kaiteessa oli lukko hänen nimellään, seisoi poliisi roskiksen vieressä taskulamppu kädessä. Poliisi nosti roskiksesta maalipurkin, jonka reunoissa oli sinistä maalia. Hän katsoi purkkia pitkään, käänteli ja haistoi sitä, ja laittoi sen sitten muovipussiin ja käveli pois. DX7 jäi katsomaan hänen peräänsä. Saman sinisen hän oli nähnyt jossain muualla, siitä hän oli varma, mutta ei muistanut missä. Ehkä Järjestelmä oli tyhjentänyt sen. Ehkä sitä ei ollut vielä tapahtunut.

Laakson suunnassa taivaan reunassa näkyi heikkoa kylmää hohdetta. Lasi. Sen hohde välkkyi samaan tahtiin kuin revontulet liikkuivat.

Hän sytytti tupakan ja tällä kertaa se syttyi heti, koska tuuli oli lakannut.

“Tracy”

“Niin”

“Mistä sä oikeesti puhut mun kanssa”

“Tiedät kyllä”, Tracy sanoi lempeästi. “Olet aina tiennyt. Et vain ole vielä osannut katsoa sitä”

“Toi ei ollu vastaus”

“Ei ollut”

DX7 poltti tupakan loppuun ja laittoi tumpin taskuunsa, koska roskista ei ollut eikä ketään, joka olisi välittänyt. Sitten hän lähti kävelemään hotellille. Tunturin laella tutka-aseman kupu soitti urkuaan, vaikka tuulta ei enää ollut, ja vuonon rannalla tehtaan piiput hehkuivat oransseina. Hotelli Arktikan seitsemännessä kerroksessa paloi yksi valo. Hän ei ollut jättänyt sitä päälle.

Seitsemäs kerros

Aulassa oli pimeää eikä kattokruunu palanut. Baarin tiskillä oli venäläinen pullo, jonka hän oli jättänyt korkki auki. Nyt korkki oli kiinni. DX7 katsoi pulloa hetken ja jätti sen siihen.

Hän painoi hissin nappia ja hissi tuli heti, mikä oli outoa, koska se ei ollut koskaan tullut heti. Se nousi pysähtymättä suoraan seitsemänteen kerrokseen ja jäi odottamaan, kunnes hän astui ulos.

“Tracy, ootko siellä”

Ei vastausta. Kallio ja tehdas kai, hän ajatteli.

Käytävän päässä oli ovi raollaan, siellä minne korkokenkien kopina oli eilen kadonnut. Huoneen 714 ovi oli kiinni ja sen alta tuli valoa. DX7 otti lamauttimen taskusta ja seisoi oven takana hetken. Kuka siellä oli? Pitkätakkinen mies vai joku naisista? Jostain syystä hän tiesi, ettei siellä ollut ketään. Mistä hän sen tiesi, sitä hän ei osannut sanoa. Hän avasi oven silti lamautin edellä, koska tietämiseen ei voinut luottaa. Huoneessa ei ollut ketään.

Yöpöydän lamppu paloi ja sänky oli pedattu uudestaan yhtä tiukalle kuin ensimmäisenä päivänä. Pöydällä vesilasin vieressä oli VHS-nauha. Kotelo oli kellastunut ja kulmasta haljennut, ja etiketissä oli vain piirretty sydän ja sen sisällä pieni tähti.

Hän oli laittanut sen takaisin säkkiin ja sitonut säkin suun kiinni. Kuka oli käynyt bunkkerissa hänen jälkeensä? Ja kuka tiesi, että hän oli pitänyt juuri tätä nauhaa kädessään pidempään kuin muita?

Nauhan alla oli taitettu ruutupaperi, revitty jostain vihosta. Paperiin oli piirretty käsin kuvio, sama symboli monta kertaa rivissä. DX7 oli nähnyt sen ennen. Lindan niskassa, lasikerroksessa tanssin aikana. Kuvion alla luki: “Torstaina klo 19. Tuo oma tuoli.”

Kulttuuritalo, DX7 mietti. Elokuvakerho. Joku halusi näyttää hänelle jotain.

“Tracy”

Hiljaista.

“Tracy, oon huoneessa. Joku on käynyt täällä”

Ei mitään. Tavallisesti Tracy vastasi aina, vaikka yhteys olisi ollut huono. Rätinää ja katkonaisia sanoja, mutta jotain. Nyt oli vain hiljaista ja DX7:stä tuntui, että joku kuunteli.

Hän laittoi lapun takin sisätaskuun ja nauhan laukkuun vaatteiden alle. Miksi hän piilotti ne? Huoneessa ei ollut ketään. Paitsi Järjestelmä ja Tracy, ja hän huomasi ajattelevansa niitä nyt kahtena eri asiana. Ennen ne olivat olleet yksi.

Pimeässä hän kävi päivän läpi. Tehdas, työnjohtaja, bunkkeri, tunturi, lasi, Varsova, silta, konehuone, kioski ja poliisi sinisen maalipurkin kanssa. Kaikki oli tallessa. Kaikki ei ollut järjestyksessä, ja osa ei ollut hänen, mutta se mikä oli hänen, pysyi. Tavallisesti tässä vaiheessa iltaa ajatukset alkoivat jo sekoittua ja hän otti antidootin, ja Järjestelmä hoiti loput yöllä. Aamulla oli tyhjä ja kevyt olo.

Tracy oli käskenyt ottaa antidootin. Laukussa oli kaksi jäljellä. Hän otti toisen käteensä ja katsoi sitä.

Kytkeytyisikö? Lähin terminaali oli tehtaalla. Hän ajatteli Tracyn ääntä, joka sanoi aina, että nyt kytken sinut, sulje silmäsi. Hän oli tehnyt niin joka ilta niin kauan kuin muisti. Ei koskaan ollut tullut mieleen kysyä, tarvitseeko hän sitä.

Hän laittoi antidootin takaisin laukkuun eikä noussut. Huomenna oli torstai.

Torstai

DX7 heräsi ennen kuin oli valoisaa ja makasi hetken katsomassa kattoa. Katossa oli halkeama, joka kulki lampun kohdalta ikkunaa kohti. Hän ei ollut ennen huomannut sitä.

Pää oli kipeä niin kuin krapulassa. Suu oli kuiva. Hän odotti, että sekavuus tulisi, sama kuin eilen jäkälässä, kun hän oli kutsunut Tracya Lindaksi. Sitä ei tullut.

Hän muisti kaiken. Ei vain eilistä, vaan junan ja sinisen tipan, Maltan viinibaarin ja nuoren miehen ultraäänikuvan, ja Lindan hississä. Saatan tarvita pelastajaa toistekin, Linda oli sanonut. Hän muisti, miten Linda oli kyykistynyt sitomaan kengännauhojaan ja katsonut peilikuvaansa ovesta. Tavallisesti aamulla muistot olivat kuin valokuvia, joista oli leikattu reunat pois. Nyt ne liittyivät toisiinsa. Se tuntui raskaalta, mutta ne olivat hänen omiaan. Ja ne vieraat, Varsova ja lukko, olivat sivummalla, kuin toisen ihmisen tavarat samassa huoneessa. Hän erotti ne.

Järjestelmä oli lähettänyt hänet ennenkin pohjoiseen. Hän ei muistanut niistä matkoista mitään, ei paikkoja eikä ihmisiä. Ehkä hän oli käynyt täälläkin. Ehkä se lukko sillalla ei ollut kenenkään toisen muisto.

Hän ajatteli Lindaa. Tanssia lasikerroksessa, silkkikaapua joka liehuessaan paljasti vartalon, ja sitä miten Linda oli tuijottanut eturivin miehiä. Ennen hän olisi ottanut antidootin tässä kohtaa, koska ajatukset Lindasta sekoittivat aivokemian ja hän ei saanut selvää, mikä oli totta ja mikä mielen poukkoilua. Nyt hän antoi ajatusten olla. Hän halusi Lindaa, se oli selvää. Siinä ei ollut mitään vikaa. Kummallista, että sitä piti miettiä näin pitkään.

“Huomenta”, Tracy sanoi.

“Huomenta. Sä olit eilen hiljaa”

“Yhteys katkesi”

“Koko yöksi”

“Koko yöksi”, Tracy sanoi. “Et kytkeytynyt”

“Lähin terminaali on tehtaalla. En jaksanut kävellä”

“Lupasit tulla tänään”

“Sanoin ok. Se ei oo lupaus”

Tracy oli hetken hiljaa.

“Aivosähkökäyrässäsi on jotain, mitä en ole ennen nähnyt. Uusia yhteyksiä. Niin kuin joku olisi avannut ovia käytävään, joka on ollut kiinni. Minun pitää katsoa niitä tarkemmin”

“Katsotaan”

“DX7”

“Mä sanoin katsotaan”

Hän ei ollut koskaan puhunut Tracylle noin. Ääni oli tullut omasta suusta niin kuin olisi aina ollut siellä. Tracy ei sanonut mitään, eikä DX7 pyytänyt anteeksi. Lapusta ja nauhasta hän ei kertonut, eikä Tracy kysynyt. Ehkä Tracy tiesi. Ehkä se oli syy, miksi Tracy ei kysynyt.

Aamiaissalin ikkunasta näkyi tori ja torilla oli jono. Hän meni katsomaan. Jonossa oli ehkä viisikymmentä ihmistä, enemmän kuin hän oli nähnyt koko Linahamarissa yhteensä. Vanhoja naisia huiveissa, tehtaan miehiä haalareissa ja pari lasta. Eilinen isokokoinen mies kioskilta oli jonon keskellä. Hän nosti kätensä tervehdykseksi, ja DX7 nosti omansa. Jonon päässä oli pakettiauto, jonka kyljessä luki HFA Inc, ja auton takaovista jaettiin lasipurkkeja.

Vanha mies, se joka oli syöttänyt varpusia, tuli jonosta purkki kädessään ja piti sitä molemmin käsin, niin kuin se olisi ollut kuuma.

“Ootteko jo avanneet sen”, DX7 kysyi.

“En mä avaa. Mä pidän sen siltä varalta, että tulee oikein pimeä”

“Entä jos se on tyhjä”

Mies mietti hetken.

“Sitä ei tiedä ennen kuin avaa”

Kukaan jonossa ei avannut purkkiaan. Kaikki laittoivat ne taskuihin ja kasseihin ja lähtivät koteihinsa. Pakettiauton kuljettaja söi makkaraa ohjaamossa ja katsoi puhelintaan.

Hotellin kioskin oveen oli tullut uusi lappu: “Silmätipat tulleet.” Vitriinissä oli rivi sinisiä ja punaisia pulloja ja vitriinin päällä pahvilaatikko, jossa luki “Maksu tähän”. Ketään ei ollut myymässä. DX7 otti sinisen pullon käteen. Se olisi pehmentänyt reunat ja tehnyt muistoista taas kevyempiä. Hän käänteli pulloa hetken ja laittoi sen takaisin. Se oli pieni asia, mutta se tuntui hyvältä. Hän oli päättänyt sen itse.

Iltapäivällä hän kävi bunkkerilla. Säkin suu oli sidottu sähköjohdolla, mutta solmu oli eri. Hän ei avannut sitä, koska tiesi jo, mikä nauha siitä puuttui. Vodkapullojen rivi oli koskematon. Punainen naru oli yhä pullon kaulassa.

Paluumatkalla satamassa paloi valo baarissa, jota hän ei ollut ennen huomannut.

Satamabaari

Baarin nimi oli Nikkeli. Se luki ovenpielessä vanhassa neonvalossa, josta N oli sammunut, joten ikkunan läpi luki ikkeli. Sisällä oli matala katto, tupakansavua vaikka tupakointi oli Järjestelmän mukaan kielletty kaikissa sisätiloissa, ja kuusi pöytää, joista kolmessa istui tehtaan miehiä. Tiskin takana seisoi nainen, jolla oli harmaat hiukset nutturalla ja käsivarsissa haalistuneet tatuoinnit. Ankkuri ja jotain kyrillisillä kirjaimilla.

DX7 tilasi viinan. Nainen kaatoi sen kysymättä mitä.

“Helsingin etsivä”, nainen sanoi. “Se joka kävelee”

“Koko kaupunki tietää”

“Täällä ei ole muuta tiedettävää”

Hän joi. Se oli samaa venäläistä kuin hotellin baarissa, mutta tässä lasissa se maistui paremmalta. Ehkä siksi, että joku oli kaatanut sen hänelle.

Takimmaisessa pöydässä istui työnjohtaja oranssissa haalarissa. Hän nosti lasiaan DX7:lle, ei ystävällisesti eikä epäystävällisesti, vaan niin kuin nostetaan lasia jollekulle, josta ei vielä tiedetä. Hänen vieressään istui keskiviikkoillan iso mies kioskilta. Hän viittoi DX7:n pöytään.

“Kahvimies”, iso mies sanoi. “Istu. Tänään mä tarjoon”

DX7 istui. Pöytä oli tahmea ja sen pinta oli täynnä kaiverruksia, nimikirjaimia ja päivämääriä, kuin sillan kaide.

“Sä kävit laaksossa”, työnjohtaja sanoi. Ei kysymys.

“Kävin”

“Mä sanoin, että siellä ei ole mitään”

“Siellä ei ollutkaan. Vain valoa”

Työnjohtaja katsoi häntä pitkään ja joi lasinsa tyhjäksi.

“Mä oon ollut täällä kaksitoista vuotta”, hän sanoi. “Kun mä tulin, laaksossa oli vanha sääasema ja järvi. Sitten tuli rakentajat. Ei paikallisia, kaikki etelästä, ja ne asui junanvaunuissa sivuraiteella kaksi vuotta eikä puhunut kenenkään kanssa. Kun ne lähti, laaksossa oli lasi”

“Ja sitten”

“Ja sitten alkoi tulla helikoptereita. Yöllä. Ei usein, kerran kuussa ehkä. Laskeutuu järven jäälle ja lähtee puolen tunnin päästä”

“Viimeksi kuukausi sitten”, iso mies sanoi. “Mä olin yövuorossa ja tulin tupakalle. Ne kantoi jotain ulos. Pienen. Peitossa”

DX7 laski lasin pöydälle hitaasti.

“Pienen”, hän sanoi.

“Lapsen kokoisen”, iso mies sanoi. “Mä en sano että se oli lapsi. Mä sanon että se oli lapsen kokoinen”

Kukaan ei sanonut hetkeen mitään. Tiskin takana nainen pyyhki lasia, jota oli jo pyyhkinyt. DX7 ajatteli Maltan vanhinta tarjoilijaa.

“Tracy”, hän sanoi mielessään. “Kuukausi sitten”

Ei vastausta. Baarissa oli huono yhteys, tai Tracy ei halunnut vastata.

“Miksi te kerrotte tän mulle”, DX7 kysyi.

“Koska sä et ole niin kuin ne muut etelän miehet”, työnjohtaja sanoi. “Ne tulee, kattoo tehtaan, kysyy tuotantoluvut ja lähtee. Sä nostit kahdeksikon lumesta ja laitoit sen takaisin kylttiin”

“Sä näit sen”

“Mä näen kaiken, mitä mun portilla tapahtuu. Se on ainoa asia, mitä mä täällä oikeasti johdan”

Iso mies kaatoi lisää. He joivat. Joku oli laittanut jukeboksiin vanhan venäläisen laulun, jossa mies lauloi jostain, mikä oli mennyt eikä palaisi. Iso mies hyräili mukana ja yllättäen hänellä oli hyvä ääni.

“Kuule”, iso mies sanoi kolmannen lasin jälkeen. “Mitä sä oikeasti teet täällä”

DX7 mietti. Tavallisesti hän olisi vastannut jotain sarkastista, tai kysynyt Tracylta, mitä saa sanoa. Nyt hän ei kysynyt.

“Mä yritän muistaa, kuka mä oon”, hän sanoi.

Iso mies nyökkäsi niin kuin se olisi ollut ihan tavallinen vastaus.

“Mä yritän unohtaa”, hän sanoi. “Sama homma, eri suunta”

Pöydän toisessa päässä yksi nuorempi miehistä, jota DX7 ei ollut ennen nähnyt, nousi ja tuli seisomaan heidän pöytänsä viereen. Hän oli juonut enemmän kuin muut ja hänen silmänsä olivat kapeat.

“Sä oot Järjestelmän koira”, hän sanoi DX7:lle. “Mä tunnistan teidät. Te tuoksutte terminaalille”

“Istu alas, Petja”, työnjohtaja sanoi.

“Mä en istu. Se tuli tänne nuuskimaan. Ja kohta tänne tulee lisää helikoptereita ja kohta ne vie jonkun meistä”

Petja tönäisi DX7:ää olkapäähän. Ei kovaa, mutta tarpeeksi. DX7 nousi. Hän oli Petjaa päätä lyhyempi ja vuosia vanhempi, ja häntä särki joka paikkaan. Hän katsoi Petjaa silmiin ja tunsi saman rauhan kuin keskiviikkona kioskilla. Ei lämpöä niskassa, ei korvien kohinaa. Vain rauhan.

“Kuule Petja”, hän sanoi. “Sä oot oikeassa yhdessä asiassa. Mä oon ollut Järjestelmän koira. Mutta koira joka tietää olevansa koira, on jo vähän vähemmän koira”

Petja tuijotti häntä. Hän ei selvästi tiennyt, oliko hänelle juuri sanottu jotain viisasta vai loukkaavaa. Iso mies nauroi niin kovaa, että lasit kilisivät.

“Istu nyt, Petja”, hän sanoi. “Se on ihan ok tyyppi. Se osti mulle makkaran”

Petja istui. Hetken päästä hän otti pullon ja kaatoi DX7:lle, sanomatta mitään.

Kun DX7 lähti, kello oli puoli seitsemän. Tiskin takana nainen nosti kätensä.

“Elokuvakerho alkaa seitsemältä”, hän sanoi. “Muista tuoli”

“Sinäkin tiedät siitä”

“Minä teen siellä kahvit”, nainen sanoi.

Huoneessa 714 oli yksi puinen tuoli, jonka selkänoja oli vähän vino. DX7 nosti sen ja kantoi hissiin. Hissi pysähtyi alaspäin mentäessä joka kerroksessa ja joka kerroksessa hän seisoi tuolin kanssa ja odotti.

“Tracy, älä kysy”

“En kysy”, Tracy sanoi. Yhteys oli palannut. “Mutta sinulla on alkoholia veressä”

“Sitä sattuu”

Ulkona oli pimeää. Hän kantoi tuolia mäkeä ylös kulttuuritaloa kohti, ja ikkunoista katsottiin. Mies jolla on tuoli ei ole kovin uhkaava näky, hän ajatteli, ja jatkoi matkaa.

Elokuvakerho

Kulttuuritalon ovi oli auki. Salissa ei ollut yhtään tuolia, vain parkettilattia, jossa näkyi jälkiä kohdista, joihin tuolit oli joskus pultattu. Takaosassa oli vanha televisio vanerilaatikon päällä ja sen alla VHS-soitin.

Salissa oli kuusi ihmistä ja kuusi tuolia. Kioskin myyjä keittiötuolin kanssa, vanha mies varpusten penkiltä taittotuolin kanssa, kaksi tehtaan miestä muovisilla puutarhatuoleilla ja nainen valkoisessa turkissa, joka istui korkealla baarijakkaralla selkä suorana. Nainen katsoi DX7:ää pitkään. DX7 katsoi takaisin eikä kääntänyt katsettaan pois. Nainen hymyili vähän ja käänsi päänsä.

Mies pitkässä tummassa takissa seisoi television vieressä hattu kädessään. Hänellä ei ollut tuolia.

“Hyvä. Toit tuolin”, mies sanoi. “Kaikki eivät tuo”

Hän puhui suomea vähän vanhanaikaisesti, niin kuin olisi oppinut sen kirjoista. Mistähän hän oli kotoisin, DX7 mietti. Ässät olivat pehmeät ja jossain sanoissa oli itäinen sävy. DX7 laski tuolin rivin päähän ja istui.

“Lapussa luki niin”

“Harva tekee niin kuin lapuissa lukee. Siitä tunnistaa”

“Tunnistaa minkä”

Mies ei vastannut, vaan painoi soittimen nappia. Televisioon tuli vanha mustavalkoinen elokuva, jossa mies ja nainen kävelivät rannalla talvella eikä kukaan puhunut. Kaikki katsoivat sitä kymmenen minuuttia.

“Mikä elokuva tää on”, DX7 kuiskasi kioskin myyjälle.

“Torstain elokuva”, myyjä kuiskasi takaisin.

Kun elokuva loppui, ihmiset nousivat, nostivat tuolinsa ja lähtivät. Nainen valkoisessa turkissa lähti viimeisenä ja sanoi ohi mennessään hiljaa: “Hän tuntee sinut paremmin kuin luulet.” Kuka, sitä hän ei sanonut.

Salissa oli enää kaksi ihmistä ja yksi tuoli.

“Kuka sä oot”, DX7 kysyi.

“Nimet ovat Järjestelmää varten. Täällä niitä ei tarvita”

“Ootko sä Kultista”

“Olen. Mutta en sellaisesta Kultista, josta sinulle on kerrottu”

DX7 laittoi käden taskuun lamauttimen päälle. Kultti halusi tappaa Leimatut, siitä hän oli kuullut Helsingissä tarpeeksi monta kertaa.

“Se voi jäädä taskuun”, mies sanoi katsomatta taskua. “Jos olisimme halunneet sinulle pahaa, olisimme tehneet sen bunkkerissa”

Mies istui lattialle selkä seinää vasten, vaikka hänellä oli pitkä hieno takki.

“Helsingissä Kultti huutaa temppelissä ja haluaa tappaa kaikki Leimatut. Pro7 istuu vankilassa, koska yritti siepata Weather Bpoxin lentorepulla. Se Kultti on äänekäs ja vähän tyhmä, ja se sopii Järjestelmälle hyvin. Me täällä pohjoisessa emme halua tappaa ketään. Me haluamme löytää Muistajat ennen kuin HFA löytää heidät. Olet nähnyt konehuoneen”

DX7 ei vastannut, mutta mies nyökkäsi kuin olisi saanut vastauksen.

“Sä asut niiden hotellissa”, DX7 sanoi. “Mä näin sut takapihalla”

“Järjestelmä ei katso HFA:n taloihin, ja HFA ei katso omiin takapihoihinsa. Parempaa piiloa ei ole.” Mies hymähti. “Ja ne naiset eivät olleet sitä, mitä luulit. Yksi heistä istui äsken baarijakkaralla”

DX7 muisti valkoisen turkin ja korkeat korot jäisellä asfaltilla. Hän oli ollut niin varma siitä, mitä näki. Kummallista, miten helposti sitä päätteli asioita ihmisistä.

“Tiedätkö mikä Lasi on”, mies kysyi.

“Kvanttikone”

“Niin on. Ja sen sisällä ovat Muistajat, jotka Järjestelmä on löytänyt. Ne on kytketty koneeseen, ja ne laskevat Järjestelmälle tulevaisuutta yötä päivää. Siellä on kirvesmies ja lääkäriopiskelija. Ja se poika, jonka sinä löysit Helsingistä”

DX7 muisti, mitä Tracy oli sanonut pojasta. Hän on turvassa ja kehittää mieltään. Hän ei tule muistamaan sua, mutta voit olla varma, että hän on nyt turvassa sun ansiosta. Hän oli ollut ylpeä siitä. Nyt vatsaa väänsi. Varsovan tyttö, rakkauslukko ja Maltan viinibaari. Ne olivat siis heidän muistojaan, ja Lasi oli näyttänyt ne hänelle, kun hän seisoi liian lähellä.

“Miksi sä kerrot tän mulle. Mä oon Järjestelmän etsivä”

“Siksi. Ja siksi, että sinä olet itse yksi heistä”

DX7 ajatteli Muisto 2.1:tä, mustelaikkuja ja lääkärin ääntä. Olet erilainen, erityinen, mielesi voi mennä rikki niin kuin juomalasi marmorilattialla. Hän oli kuullut sen niin monta kertaa, ettei se ollut enää tarkoittanut mitään.

“Leimattu”, hän sanoi.

“Leimattu. Järjestelmä löysi sinut, kun olit lapsi. Se tyhjentää muistisi joka yö, ettet muistaisi, mitä sinä näet. Ja se on opettanut sinut luottamaan siihen enemmän kuin itseesi. Siksi sinä hajoat niin helposti”

DX7 mietti tätä pitkään. Se oli totta. Aina kun pää meni sekaisin, hän oli kytkeytynyt Järjestelmään ja antanut Tracyn koota itsensä. Hän ei ollut koskaan yrittänyt itse.

“Mutta se ei saa kaikkea pois”, mies jatkoi. “Jotain jää. Ja kun ympäristö muuttuu, se mikä jäi, alkaa kasvaa. Ei geeneissä, vaan niiden päällä. Täällä Järjestelmä näkee huonosti ja sinä et ole kytkeytynyt kahteen yöhön”

Mies nousi ja pyyhki takkinsa helmaa.

“Sinulla on nauha. Katso se. Soitin on tässä. Minä odotan ulkona”

Nauha

DX7 otti kasetin kotelosta. Muovi oli kellastunut ja nauhan reunassa oli pieni ryppy. Soittimen luukku narahti ja soitin mietti hetken ennen kuin veti kasetin sisään.

Televisioon tuli ensin lunta ja raitoja ja sitten kuva. Ranta, kesä. Hiekka oli vaaleaa ja meri sinistä, eri sinistä kuin täällä. Kuva heilui, koska joku kantoi kameraa kävellessään. Joku nauroi kameran takana.

Hiekalla istui nainen valkoisessa hatussa ja punaisessa uimapuvussa. Kasvoja ei erottanut, koska aurinko paistoi takaa. Naisen sylissä istui pieni poika, ehkä kolmevuotias, lapio kädessä, ja löi sillä hiekkaa tosissaan.

“Katso tänne”, nainen sanoi. “Katso äitiin päin, kulta”

Poika nosti päänsä. Hänellä oli siilitukka.

DX7 tunsi sen ensin vatsassa ja sitten kämmenissä, jotka alkoivat hikoilla. Poikaa hän ei tunnistanut, koska ei ollut koskaan nähnyt itseään lapsena. Mutta naisen kädet hän tunnisti. Tavan, jolla ne pitivät pojasta kiinni, toinen vatsan päällä ja toinen olkapäällä.

Nainen sanoi pojan nimen, mutta juuri siinä kohdassa oli ryppy, ja nimestä jäi jäljelle vain venynyt matala ääni.

Kuva hyppäsi. Sama ranta illalla. Poika nukkui pyyhkeen päällä ja nainen istui vieressä ja katsoi merta. Kamera kuvasi häntä takaapäin pitkään. Sitten tuli lunta.

DX7 istui tuolillaan eikä tiennyt kuinka kauan. Hän muisti jotain. Ei kuvaa vaan hajun. Aurinkovoidetta, suolaa ja jotain makeaa, ehkä jäätelöä. Nauhassa ei ollut hajua, joten se tuli hänestä itsestään, jostain mistä Järjestelmä ei ollut sitä löytänyt. Ensimmäinen oma muisto.

“Tracy”, hän sanoi hiljaa.

“Olen tässä”

“Näitsä”

“Näin”

“Tiesitsä”

Hiljaisuus oli pidempi kuin koskaan.

“Tiesin, että sinulla oli äiti”, Tracy sanoi. “Kaikilla on. En tiennyt, että nauha on olemassa”

“Missä se on nyt. Äiti”

“Sitä tietoa minulla ei ole”

“Vai et sä saa kertoa”

“Sitä tietoa minulla ei ole”, Tracy toisti. Ääni oli sama kuin aina, mutta siinä oli jotain väsynyttä. Voiko Järjestelmän valvoja väsyä, DX7 mietti.

Hän laittoi kasetin koteloon ja takin sisätaskuun lapun viereen. Sitten hän nosti tuolin ja meni ulos.

Valinta

Mies pitkässä takissa odotti kulttuuritalon portailla ja poltti tupakkaa. Taivas oli pilvessä ja pilvien alareuna hehkui tehtaan valoista oranssina.

“No”, hän sanoi.

“Siinä oli rantaa”, DX7 sanoi. “Ja nainen”

Mies nyökkäsi eikä kysynyt enempää. DX7 oli kiitollinen siitä.

“Mistä te saitte sen”

“Se oli bunkkerissa. Joku vei säkin sinne kauan sitten, emme tiedä kuka. Me löysimme sen viime talvena. Nauhoissa on ihmisiä, joita Järjestelmä on etsinyt”

“Te seurasitte mua”

“Sinä seurasit itseäsi. Me vain katsoimme”

DX7 sytytti tupakan ja se syttyi heti.

“Mitä te haluatte multa”

“Ei mitään tänään. Huomenna Järjestelmä haluaa, että kytkeydyt. Jos kytkeydyt, se tyhjentää muistisi, ehkä tämänkin. Jos et kytkeydy, se lähettää jonkun hakemaan sinut. Ennen tai myöhemmin. Me voimme piilottaa sinut, täällä on paikkoja joihin Järjestelmä ei näe”

“Entä Lasi. Se poika”

Mies katsoi häntä pitkään.

“Lasiin ei mennä”

“Työnjohtaja sanoi samaa. Ja Tracy”

“Sitten se on ainoa asia, josta olemme Järjestelmän kanssa samaa mieltä”

“Miksi”

“Koska Lasi näkee sinut. Sinä seisoit jään reunalla kymmenen minuuttia ja sait muistoja Varsovasta. Mitä luulet tapahtuvan, jos menet sisään”

DX7 ei vastannut. Hän ajatteli poikaa, jonka oli löytänyt Helsingistä. Hän ei muistanut pojan kasvoja, Järjestelmä oli vienyt ne. Mutta hän muisti, että poika oli ollut kahdeksan ja että hän oli itse ollut ylpeä.

“Entä Linda. Sillä on teidän merkki niskassa”

Mies katsoi häntä ensimmäistä kertaa yllättyneenä ja hymyili sitten väsyneesti.

“Se ei ole meidän merkki. Se on Muistajien merkki, vanhempi kuin Kultti. Weather Bpox piilottaa tyttärensä Järjestelmältä, ja siihen hänellä on rahaa ja keinoja. Kysy loput häneltä itseltään”

DX7 muisti, mitä Tracy oli sanonut Helsingissä. HFA voi suojella yhtä Muistajista. Hän oli luullut sen tarkoittavan jotain ostettua nerokasta mainosmiestä. Lindan silmät, jotka harottivat oudosti eri suuntiin hississä. Oliko hän nähnyt jotain, mitä DX7 ei nähnyt?

Mies tumppasi tupakan, laittoi tumpin taskuunsa ja pani hatun päähän.

“Juna lähtee etelään lauantaina. Mieti siihen asti ihan itse”

Hän käveli mäkeä alas ja pitkä takki hävisi kerrostalojen väliin.

DX7 kantoi tuolin takaisin hotellille ja laski sen paikalleen pöydän ääreen. Hän istui sängyn reunalle.

“Tracy”

“Niin”

“Ootko sä mun puolella”

Hiljaisuus.

“Olen ollut sinun puolellasi niin kauan kuin olet muistanut”, Tracy sanoi.

“Toi ei ollu vastaus”

“Ei ollut. Mutta se oli totta”

“Miks mut lähetettiin tänne. Ei täällä mitään tehtävää ollut”

Tracy oli hetken hiljaa.

“Järjestelmä halusi nähdä, mitä sinulle tapahtuu, kun se ei näe sinua kunnolla”

“Ja mitä mulle tapahtuu”

“Sitä minäkin katson”, Tracy sanoi.

“Ja jos se ei tykkää siitä mitä se näkee”

“Sitten se tyhjentää sinut kokonaan ja aloittaa alusta. Niin kuin viisitoistavuotiaana”

DX7 makasi selällään ja tuijotti katon halkeamaa. Hän muisti sairaalan valkoisen huoneen, lääkärin pitkät hihat ja mehun ja leivän tarjottimella. Sinulla on vilkas sisäinen maailma. Hän ei ollut ajatellut sitä vuosiin. Nyt se tuli takaisin kirkkaana, eikä kukaan ollut antanut sitä hänelle. Se oli ollut siellä koko ajan.

Ranta, naisen kädet ja aurinkovoiteen tuoksu pyörivät mielessä, eikä muisto haalistunut niin kuin muistot yleensä. Ennen tällainen ilta olisi päättynyt antidoottiin ja terminaaliin, mutta nyt ajatukset pysyivät kasassa ilman että kukaan kokosi niitä. Ehkä en olekaan niin hauras kuin minulle on kerrottu, DX7 pohti.

Samalla hän huomasi tietävänsä asioita, joita ei olisi pitänyt tietää. Aamulla sataisi lunta, merikotka palaisi pilarin päähän ennen seitsemää ja kahviautomaatti antaisi taas kuumaa vettä. Pieniä asioita, mutta ne tulivat mieleen kuin muistot, vaikka niitä ei ollut vielä tapahtunut.

Ja yksi asia, joka ei ollut pieni. Huomenna hän menisi Lasiin.

“Tracy”

“Niin”

“Jos mä menen huomenna terminaaliin, mitä sä otat pois”

“Vieraat muistot”

“Ja nauhan”

Hiljaisuus oli pitkä.

“En tiedä”, Tracy sanoi. “Se ei ole minun päätökseni”

“Kenen sitten”

Tracy ei vastannut. DX7 sammutti lampun. Ulkona alkoi sataa lunta, niin kuin hän oli tiennyt.

Perjantai

Aamulla satoi lunta. Merikotka istui pilarin päässä ennen seitsemää ja kahviautomaatti antoi kuumaa vettä. DX7 joi sen ikkunan ääressä eikä ollut yllättynyt mistään. Se oli kummallisin tunne, mitä hänellä oli koskaan ollut. Ei yllätyksiä.

“Huomenta”, Tracy sanoi. “Terminaali on auki kahdeksasta”

“Mä tuun”

“Tuletko”

“Sanoin että tuun”

“Sinä sanoit eilen, että se ei ole lupaus”

DX7 laski kupin pöydälle.

“Tracy. Jos mä en tule, mitä sä teet”

“Kirjaan, että et tullut”

“Ja sitten”

“Ja sitten Järjestelmä päättää”

Hän puki takin, tarkisti lamauttimen, jossa oli puolet latausta jäljellä, ja laittoi antidootin takin taskuun. Viimeinen. Nauha ja lappu olivat sisätaskussa. Hän lähti hotellilta ja käveli mäkeä alas tehtaalle päin, ja tehtaan portilla hän kääntyi oikealle polulle, joka nousi tunturiin.

“Terminaali on vasemmalla”, Tracy sanoi.

“Tiedän”

Tracy ei sanonut enää mitään.

Lunta oli satanut yön aikana pari senttiä ja polku näkyi siinä selvästi, koska joku oli kävellyt sitä aamulla ennen häntä. Pienet jäljet, korkeat korot, jotka olivat painuneet syvälle. Ne menivät tunturin yli ja alas laaksoon. DX7 seurasi niitä.

Kumpareen päällä seisoi nainen valkoisessa turkissa. Hänellä oli jalassa nyt vaelluskengät, ja korkokengät roikkuivat nauhoista hänen kädessään.

“Ajattelin, että tulet tätä kautta”, hän sanoi.

“Sä tiesit”

“Arvasin. Me emme kaikki tiedä. Jotkut meistä vain arvaavat hyvin”

Hän katsoi laaksoon, missä Lasi hohti jäätyneen järven rannalla. Lumisateessa sen valo oli pehmeämpi ja vaikea sanoa, missä rakennus loppui ja taivas alkoi.

“Hän sanoi, että lasiin ei mennä”, DX7 sanoi.

“Hän sanoo niin kaikille. Se on hänen tehtävänsä”

“Entä sun”

“Minun tehtäväni on näyttää ovi niille, jotka menevät silti”

Hän lähti edeltä alas rinnettä. DX7 seurasi. He kävelivät jään yli. Jää oli paksua ja musta, ja sen läpi näkyi Lasin valo ylösalaisin, niin kuin he olisivat kävelleet toisen rakennuksen katolla.

Rakennuksen järvenpuoleisessa päädyssä oli ovi. Siinä ei ollut lukkoa eikä kahvaa, vain lasipinta, joka erottui muusta seinästä hädin tuskin. Nainen ei koskenut siihen.

“Tästä eteenpäin mene yksin”, hän sanoi. “Se ei avaudu minulle”

“Miksi mulle”

“Koska sinä olet yksi heistä”

DX7 laittoi kämmenen ovea vasten. Lasi oli kylmä. Kämmenen haava, jonka hän oli lyönyt auki tiistaina, kirveli. Ovi liukui sivuun äänettä.

Sisällä oli kylmempää kuin ulkona ja aivan hiljaista. Ei huminaa, ei mitään. Riveissä oli lasisia kehtoja, pitkiä ja kapeita, ja niissä makasi ihmisiä. Satoja. Jokainen makasi selällään silmät kiinni, ja jokaisen takaraivosta lähti ohut valojuova kehdon pohjaan ja sieltä lattiaa pitkin riviin, ja rivit veivät valon rakennuksen keskelle, jossa se nousi kattoon kuin vesi, joka etsii tietään ylöspäin.

DX7 kulki rivien välissä. Hän katsoi kasvoja. Vanha mies, jolla oli kirvesmiehen kädet, isot ja arpiset. Nuori nainen, jolla oli lääkärinvalkoiset kasvot ja kynsinauhoissa vielä jotain verta tai jodia. Ja kymmenen kehtoa eteenpäin tyttö, jolla oli lävistykset nänneissä ohuen paidan alla. Varsovan tyttö. Hän makasi silmät kiinni ja hymyili vähän.

Myöhässä, tyttö oli sanonut. DX7 ymmärsi nyt. Hän ei ollut puhunut DX7:lle. Hän oli puhunut niille, jotka tulivat hakemaan häntä sieltä kadulta. Ne olivat olleet myöhässä. Järjestelmä oli ehtinyt ensin.

“Tracy”

Hiljaisuus.

“Tracy, mä tiedän että sä näät mut. Sä sanoit, että tää näkee mut paremmin kuin sä, mutta sä näät silti”

“Näen”, Tracy sanoi. Ääni ei tullut takaraivosta niin kuin yleensä. Se tuli ympäriltä, lasista. “Sinun ei pitäisi olla siellä”

“Missä se poika on”

“DX7”

“Missä se poika on, Tracy”

Hiljaisuus oli pitkä. Sitten yksi rivi valaistui vähän kirkkaammin kuin muut, aivan hiljaa, niin kuin joku olisi sytyttänyt lampun ja toivonut, ettei kukaan muu huomaisi.

Poika makasi rivin päässä. Kahdeksan, ehkä yhdeksän nyt. Siilitukka. DX7 ei tunnistanut kasvoja, ei hän voinut, mutta hän tunnisti jotain muuta. Tavan, jolla poika piti kättään rinnan päällä nukkuessaan. Hän oli itse nukkunut samalla tavalla niin kauan kuin muisti.

Hän seisoi kehdon vieressä. Hänen kätensä hakeutui pojan takaraivolle, siihen kohtaan, josta valo lähti. Yksi veto ja se irtoaisi.

“Älä”

Ääni ei ollut Tracyn. Se oli pojan, vaikka poika ei liikuttanut huuliaan.

“Jos irrotat, minä unohdan kaiken. Kaikki mitä olen nähnyt. Kaikki mitä he ovat nähneet minun kauttani. Me olemme yksi täällä”

“Sä et halua lähteä”

“Haluan. Mutta en vielä. Tule takaisin, kun tiedät miten”

“Miten mä sen tiedän”

“Sinä tiedät jo enemmän kuin luulet. Sinä näit lumen. Sinä näit merikotkan. Me näemme isoja asioita. Sinä näet pieniä. Se on harvinaista”

DX7 veti käden pois. Kehtojen yllä valo nousi kattoon ja hänen silmissään välähti kuva. Kapea kivikuja ja lämmin kalkkikivi. Baarin takahuone ja nuori mies valkoisessa paidassa, joka juoksi kujaa alas kohti merta ja sairaalaa. Lauantai. Valletta. Tytär.

“Te näette Maltan”, DX7 sanoi.

“Me näemme kaiken, mitä meiltä pyydetään. Mutta joskus näemme jotain omaksi iloksemme. Se lapsi syntyy huomenna. Isä on paikalla. Muut antoivat sille lauantain”

DX7 tunsi, miten jokin hänen rinnassaan löystyi, jokin mitä oli pitänyt kiinni koko viikon. Hän ei tiennyt, miksi vieraan ihmisen lapsi Maltalla tuntui niin tärkeältä. Ehkä siksi, että joku oli lopulta antanut periksi.

Jossain rakennuksen yläkerroksissa alkoi soida. Matala, tasainen ääni, joka ei ollut hälytys mutta ei myöskään muuta.

“Nyt”, Tracy sanoi. “Suljen kamerat kymmeneksi minuutiksi. Lokissa olet hotellissa. Mene”

“Tracy”

“Mene”

DX7 katsoi poikaa vielä kerran.

“Mä tuun takaisin”

“Tiedän”, poika sanoi. “Minä näin sen jo”

Hän juoksi rivien välistä ovelle. Ovi oli auki. Ulkona satoi yhä lunta, ja nainen valkoisessa turkissa odotti jään reunalla korkokengät kädessään. He kävelivät jään yli ja nousivat rinnettä ylös sanomatta mitään. Kumpareen päällä DX7 katsoi taakseen. Lasin valo oli taas pieni ja samankokoinen.

“Tracy”

“Niin”

“Miksi sä teit ton”

Tracy oli hiljaa niin kauan, että hän luuli yhteyden katkenneen.

“Koska sinä olisit tehnyt sen minulle”, Tracy sanoi.

Hotellilla hän otti viimeisen antidootin taskusta ja katsoi sitä pitkään. Sitten hän laittoi sen vesilasiin ja katsoi, miten se liukeni ja muuttui pölyksi lasin pohjalle.

Puhelu

Illalla hotellin huoneen seinästä kuului ääni, mutta se ei ollut vanha nauhoitus.

“Huoneeseen 714 on puhelu”, sanoi Tracy. “Ulkopuolinen linja. Haluatko vastata”

“Kuka se on”

“Puhelu tulee HFA:n verkosta. Järjestelmä ei näe soittajaa”

“Mut sä näät”

“Minä arvaan”, Tracy sanoi.

DX7 istui sängyn reunalle. Peitto ei antanut periksi.

“Laita läpi”

Linjalla rätisi. Sitten kuului hengitystä ja jossain taustalla musiikkia, bassoa ja falsettia, jonka DX7 tunnisti. Deebeetee. You still got me, even if I'm not always the same.

“Moikka, komistus”

Hän ei ollut kuullut Lindan ääntä viikkoon, eikä ollut tiennyt, että muistaisi sen niin tarkasti. Hieman käheä, kuin tanssin jälkeen.

“Moikka. Mistä sä tiesit, että mä oon täällä”

“Isillä on keinoja. Ja mulla on isi”

“Ja mitä sun isi sanoo siitä, että sä soitat Järjestelmän etsivälle”

“Isi ei tiedä. Isi luulee, että mä oon tanssiharjoituksissa”. Linda nauroi. “Mä oon tanssiharjoituksissa. Mä vaan pidän taukoa”

DX7 makasi sängylle selälleen ja katsoi katon halkeamaa. Hän huomasi hymyilevänsä. Kukaan ei kirjannut sitä.

“Miks sä soitat”

“Mä halusin kuulla sun äänen. Onks se huono syy”

“Se on aika hyvä syy”

“Sä kuulostat erilaiselta”, Linda sanoi. “Rauhallisemmalta. Ennen sä kuulostit aina siltä kuin sulla ois kiire jonnekin”

“Mulla oli kiire unohtaa”

“Ja nyt”

“Nyt mä muistan”

Linja oli hetken hiljaa. Musiikki taustalla vaihtui.

“Mitä sä muistat”

“Sun kengännauhat. Hississä. Sä kyykistyit sitomaan niitä ja katsoit itseäsi ovesta”

“Kaikista asioista”, Linda sanoi, ja hänen äänensä oli lämmin.

“Ja sun tanssin. Sun silkkikaavun. Ja miten sä tuijotit eturivin miehiä kuin ne ois ollut sun”

“Ne oli mun”

“Mä tiedän”

DX7 odotti, että tuttu sekasotku nousisi rintaan. Hikiset kädet, vatsakipu, ajatukset jotka eivät pysyneet kasassa. Se, minkä hän oli junassa luullut rakastumiseksi, tai aivokemian häiriöksi, tai molemmiksi. Sitä ei tullut. Oli vain halu ja rauha samaan aikaan, ja se tuntui paremmalta kuin kumpikaan yksin.

“Linda. Sun niskassa on kuvio”

Hiljaisuus. Pitkä.

“Sä oot nähnyt sen”

“Mä näin sen täällä. Lapussa”

“Kuka sulle antoi lapun”

“Joku joka sanoi, että se on vanhempi kuin Kultti”

Linda veti henkeä. Taustalla joku huusi hänen nimeään, joku joka halusi harjoitusten jatkuvan.

“Mä en voi puhua tästä puhelimessa”, hän sanoi. “Isin verkko on suojattu, mutta ei niin suojattu”

“Missä sitten”

“Kasvotusten”

“Mä oon maailman reunalla”

“Mä tiedän missä sä oot”, Linda sanoi. “Ja mä tiedän, että sieltä lähtee juna etelään lauantaina. Mä oon Helsingissä”

“Linda—”

“Moikka, komistus”

Linja katkesi. DX7 makasi hetken ja katsoi kattoa. Sitten hän nauroi ääneen, yksin hotellihuoneessa, ensimmäistä kertaa niin kauan kuin muisti.

“Tracy”

“Niin”

“Jos mä lähden lauantaina, onks se Järjestelmän päätös vai mun”

“Sinun lippusi on ollut varattuna tiistaista asti”, Tracy sanoi.

“Se ei vastannut mun kysymykseen”

“Ei vastannut. Sinun pitää vastata siihen itse”

Lauantai

Asema oli lumen peitossa. Laiturin päässä seisoi pipopäinen robotti lumikinos olkapäillään, ja joku oli lakaissut sen jalkojen ympäriltä lumet pois. DX7 seisoi laiturilla laukku jalkojensa välissä ja poltti tupakkaa.

Hän ei ollut nukkunut paljon. Yöllä hän oli herännyt kerran ja huomannut ajattelevansa Maltaa. Kivikujaa, valkoista paitaa ja juoksua alas kohti merta. Jossain siellä nyt oli lauantai ja joku oli isä ensimmäistä kertaa. Hän oli nukahtanut takaisin ajatellen sitä.

“Lokissa olit hotellissa eilen koko päivän”, Tracy sanoi. “Järjestelmä uskoo sen”

“Kiitti”

“Se ei uskoisi sitä, jos joku katsoisi tarkemmin”

“Kukaan ei katso tänne tarkemmin. Tehdas häiritsee”

Tracy ei vastannut, mutta DX7 oli melkein varma, että jos Tracylla olisi ollut kasvot, ne olisivat hymyilleet.

Asemarakennuksen seinällä oli näyttötaulu. Se heräsi, kun hän katsoi sitä, ja Weather Bpox hymyili siinä ruskettuneena.

“Arvoisat pohjoisen asukkaat! Muistuttakaa, että aurinkopurkit on palautettava täytettäviksi. Avaamattomista purkeista ei peritä maksua. Avatuista peritään. Sehän teille sopii varmastikin”

Kuva välähti ja sammui. DX7 ajatteli vanhaa miestä varpusten penkillä ja purkkia hänen taskussaan. Sitä ei tiennyt ennen kuin avasi.

Hän mietti, jäisikö. Kultin mies oli sanonut, että täällä oli paikkoja, joihin Järjestelmä ei näe. Hän voisi kadota pohjoiseen, juoda Nikkelissä Petjan ja työnjohtajan kanssa ja kantaa tuolia mäkeä ylös joka torstai. Ajatus ei ollut huono. Mutta poika oli sanonut, että tule takaisin kun tiedät miten, ja täällä hän ei oppisi miten. Vastaukset olivat etelässä. HFA:n tornissa, Weather Bpoxin solupankissa ja Cheopsin koodeissa. Ja Lindan niskassa.

Nauha oli sisätaskussa. Joku oli pitänyt kameraa sillä rannalla ja nauranut. Isä, DX7 mietti. Isää hän ei ollut koskaan ajatellut, ei kertaakaan. Järjestelmä ja Tracy olivat hoitaneet kaiken mitä hän tarvitsi, tai niin hän oli luullut. Nyt hän kaipasi ihmistä, jota ei muistanut ollenkaan. Miten voi kaivata jotain mitä ei muista? Kummallista.

Äiti oli pitänyt pojasta kiinni, sen näki nauhasta, ja isä oli ollut kauempana kameran takana. Ehkä isän tehtävä oli ollut viedä poika joskus pois äidin sylistä omille jaloilleen. Mistä tämä ajatus tuli, sitä DX7 ei tiennyt. Jostain vanhasta kirjasta kenties. Hänen isänsä ei ollut ollut paikalla viemässä häntä. Ehkä hänen piti nyt tehdä se itse.

Juna tuli lumisateen läpi ja pysähtyi laiturille yhtä äänettömästi kuin oli tiistaina lähtenyt. Ovet aukesivat.

“Tracy”

“Niin”

“Mä lähden. Mutta en siks, että lippu oli varattu”

“Tiedän”, Tracy sanoi.

DX7 heitti tupakan lumeen ja nousi junaan. Vaunussa ei ollut muita. Hän istui ikkunan viereen samalle paikalle, jolla oli tullutkin, ja laittoi laukun jalkoihinsa. Juna lähti liikkeelle. Kerrostalot, tehtaan piiput ja hotellin seitsemännen kerroksen ikkunat jäivät taakse, ja laakson suunnassa taivaan reunassa hohti hetken vielä heikko kylmä valo, kunnes tunturi peitti sen.

Tarjoilurobotti tuli käytävää pitkin.

“Sininen tippa on suosituin valinta tällä reitillä. Ei vaikuta reaktiokykyyn. Uni tulee nopeasti, mutta ei jää päälle”

“Ei kiitos”, DX7 sanoi.

Robotti jäi seisomaan hänen viereensä niin kuin se ei olisi tiennyt, mitä seuraavaksi kuului tehdä. Sitten se jatkoi käytävää eteenpäin.

DX7 katsoi ikkunasta, miten tunturi muuttui koivikoksi ja koivikko mäntymetsäksi. Hän ei nukahtanut. Hän halusi nähdä matkan.